”Parhaimpaan ei pääse teknologian avulla”

Tapio Huttunen on eläkkeellä oleva valokuvaaja ja helluntaiseurakunnan aktiivi  Enontekiöltä. Hän piti pitkään yhtä Suomen pohjoisimmista valokuvaamoista. Huttusella ja hänen Pirjo-vaimollaan on talvisin tapana rakentaa pihalleen valtava lumilinna kyläläisten, seurakunnan kerholaisten ja matkailijoiden iloksi.

Kauhistun kuullessani Jumalaa ja kristillisiä arvoja pilkkaavia lausuntoja. Tuntuu, että niitä kuulee enenevässä määrin ja yllättävissäkin yhteyksissä jopa radiossa ja televisiossa.

Elämä on opettanut turvautumaan Jumalaan enemmän. Luulen, että en myöskään enää ota tuomion kirvestä ja sanan säilää esille niin nopeasti kuin nuorempana. Toki toivoisin edelleen oppivani kuuntelemaan toisia enemmän ja puhumaan vähemmän.

Bravuurini keittiössä on syödä Pirjo-vaimoni tekemiä herkkuja ja tyhjentää astianpesukone. Omista ruoista parhaiten onnistuu kaurapuuro ja siihen hyvät kahvit päälle. Tosin nekin keittelen mieluummin nuotion äärellä maastossa.

Yrittäjävuosilta mieleen ovat jääneet monet kohtaamiset ihmisten kanssa. Usein sain myös jakaa asioita heidän kanssaan ja olla siunaamassa heitä. Mieleen tulee muun muassa eräs jo edesmennyt asiakas, jolla oli kova huoli lapsistaan ja joiden puolesta sitten yhdessä usein rukoiltiin. Tiesin, että hän myös tahollaan rukoili minun puolestani. Välillä valokuvaamon pito tuntui hengellisen ihmissuhdetyön peitetoiminnalta.

Eläkkeellä olo on vapauttavaa aikaa. Luonto merkitsee minulle todella paljon, ja Lapin luonto on niin monimuotoinen, että virikkeitä löytyy koko ajan. Kurjaa ja turhauttavaa olo oli viime syksynä, kun jalkaleikkauksen vuoksi en voinut liikkua. Nyt jalka on taas kunnossa, eikä usein tule edes mieleen, että olen eläkeläinen. Tämä kuuluu parhaimpiin jaksoihin elämässäni.

Kameran takaa maailma näyttää sellaiselta kuin kuvaaja sen kokee ja pystyy ottamaan vastaan ja ymmärtämään. Parhaat kuvat syntyvät kuvaajan korvien välissä ja ottavat ponnahduksen hänen sisimmästään – kuvausvälineet ovat siinä toisarvoisia.

Rukousaiheenani tänään on, että mahdollisimman pian saisin rukoilla jälleen jonkun pelastusta etsivän puolesta. Rukoileminen on välttämätöntä, ja yhteistä rukousta tarvitaan. Seurakunnassa päätimme vastikään, että alamme pitää säännöllisesti tilaisuuksia, joissa keskitytään rukoilemaan määrätietoisesti.

Surulliseksi minut tekee, kun ihmiset eivät välitä Jeesuksesta eivätkä Jumalan sanasta ja luottavat uskomuksiin, jotka eivät pidä paikkaansa. Tällainen on esimerkiksi luulo, että lapsikaste riittää pelastukseen. Myös se surettaa, että omat lapset asuvat niin kaukana ja heitä näkee niin harvoin.

En ole koskaan kyllästynyt Jumalan luomistekoihin luonnossa.

Kadun sitä, että en lukenut Raamattua enemmän nuorena, kun se olisi jäänyt paremmin mieleen. Mitä enemmän tuntee Jumalan Sanaa, sitä enemmän se vaikuttaa valintoihin ja elämän kulkuun.

Viimeksi kiitin Jumalaa tänä aamuna, kun normaaleista aamurutiineista poiketen hiippailin heti ulos. Oli kirkas tähtitaivas, kuu paistoi ja ympärillä puhdasta lunta ja hiljaisuutta. Kiitin siitä, miten Jumala on pitänyt huolta vaikeampinakin päivinä.

Lapset ja lastenlapset ovat suuria aarteita. Olen kiitollinen molemmista pojistani ja heidän lapsistaan. Niin soisin, että he saisivat kokea elämänsä turvalliseksi ja tulisivat kaikki sisälle Jumalan huolenpitoon – ja välttyisivät tämän maailman hulluudelta ja tuulen tavoittelulta, joka on vanginnut ihmiset turhanpäiväisyyksiin. Minkäänlainen teknologia ei vie meitä ihmisiä siihen, mikä on parasta.

Jeesus on kaikki.


10/2016Kirjallisuus:The

Helluntaiseurakuntien jäsenkehityksessä pientä virkistymistä
Seurakunnat: Maksukorttidiakonian myötä keskustelut ovat muuttuneet syvällisemmiksi
Kuurojen työtä jo 50 vuotta – Juhlavuosi huipentuu Juhannuskonferenssin puheenvuoron lisäksi lokakuussa pidettävään juhlaan
Seurakuntien perustajille uusia verkostoja