”On tärkeää antaa tilaa kiperillekin kysymyksille”

Helsingissä geotieteiden ja maantiedon laitoksella yliopistonlehtorina työskentelevä Emilia Koivisto tapasi srilankalaisen miehensä Nissankan opiskeluaikoina Yhdysvalloissa. Aviopari on asunut myös Sveitsissä ja Ranskassa. Perheeseen kuuluu lisäksi 5-vuotias Daniel.
Helsingissä geotieteiden ja maantiedon laitoksella yliopistonlehtorina työskentelevä Emilia Koivisto tapasi srilankalaisen miehensä Nissankan opiskeluaikoina Yhdysvalloissa. Aviopari on asunut myös Sveitsissä ja Ranskassa. Perheeseen kuuluu lisäksi 5-vuotias Daniel.

Päädyin opiskelemaan geo­fysiikkaa, kun lukion jälkeen lähetystyöharjoittelussa taju­sin, että minusta ei tulisi lä­hetyssaarnaajaa, ei ainakaan ihan perinteistä sellaista. Se­lailin yliopiston opinto-oppai­ta, ja kun pääsin geofysiikan opintojen kuvaukseen, tiesin, että olin löytänyt oman juttuni.

 

Työssäni minua kiehtoo se, että saan pala palalta oppia pa­remmin ymmärtämään luon­non toimintaa ja hyödyntää oppimaani vaikkapa ympäris­tönsuojeluun liittyvissä kysy­myksissä. Ja tietysti luonto pu­huu Luojastaan.

 

Opettajana olen vaativa. Mi­nusta oppimismahdollisuuk­siin ei pitäisi koskaan suh­tautua minkäänlaisella lais­kuudella. Omien käsitysten kangistumista vastaan on teh­tävä työtä. Tämä pätee niin akateemiseen maailmaan kuin uskonelämään.

 

Mieheni kotimaassa Sri Lan­kassa vuosikymmeniä kestä­nyt sisällissota päättyi vuon­na 2009. Olemme asuneet Sri Lankassa useita kertoja kuu­kauden, pari kerrallaan. On ilo saada seurata maan positiivis­ta kehitystä lähietäisyydeltä.

 

Kahden kulttuurin perhees­sä eläminen on ehdotonta rik­kautta ja antaa uudenlaisia näkökulmia arkisiinkin asioihin. Emme tähän päivään mennes­sä ole keksineet mitään sellais­ta riidan aihetta, minkä voisi ajatella varsinaisesti johtuvan kulttuurieroista.

 

Ulkomailla asuessani opin elämään matkalaukusta käsin jatkuvasti muuttuvissa olosuh­teissa. Aika vähällä tulee toi­meen.

 

Lapseltani olen oppinut elä­mään hetkessä. Tulevan mureh­timisella ja menneiden märeh­timisellä ei voi lisätä elämäänsä pätkänkään vertaa.

 

Minua surettavat nuoret poh­diskelijat, jotka toisinaan tuntu­vat jäävän karismaattisissa piireissä yksin kysymystensä kans­sa. Minkäänlaisia kysymyksiä ei tarvitse pelätä, ja on täysi oikeus odottaa kysymyksiin myös jär­keen käyviä vastauksia.

 

Seurakunnassa käymme täl­lä hetkellä harvakseltaan. Olen usein työmatkalla tai sitten olemme maalla perheen kans­sa. Kun emme pääse paikal­le tilaisuuksiin, pyrimme ole­maan läsnä netin välityksellä. Etsiskelemme hiljakseen pal­velutehtävää, josta voisimme alkaa taas ottamaan enemmän vastuutakin.

 

En tulisi toimeen ilman us­koa. Kaikkinaisten elämän myllerrysten ja järkeilyn jäl­keen jäljelle jää kuitenkin aina lopulta vain usko.

 

 

Marika Anttila

 




10/2016Kirjallisuus:The

Helluntaiseurakuntien jäsenkehityksessä pientä virkistymistä
Seurakunnat: Maksukorttidiakonian myötä keskustelut ovat muuttuneet syvällisemmiksi
Kuurojen työtä jo 50 vuotta – Juhlavuosi huipentuu Juhannuskonferenssin puheenvuoron lisäksi lokakuussa pidettävään juhlaan
Seurakuntien perustajille uusia verkostoja