”Olen saanut Taivaallisen Isän ja ’selkärangan’”

Alisuoriutumista, yksinäisyyttä ja kiusatuksi joutumista koulussa. Jatkuvaa pelossa elämistä kotona. Sellainen oli jyväskyläläisen Anne Rantosen lapsuus.

Rantonen muistaa erityisesti, miten hän yritti kuusivuotiaana estää humalaista isäänsä lyömästä äitiään.

– Olin varma, että tällä kertaa isä tappaisi äidin. Ryntäsin paniikin vallassa heidän väliinsä, hän kertoo.

Isä tönäisi tyttären pois tieltään ja tämä lennähti päin ulko-ovea. Ovi pamahti sormille.

– Raivon vallassa sohaisin isän arimpaan kohtaan. ”Senkin käsipuoli!” huusin. Isä unohti äidin  kurittamisen ja säntäsi kiroten perääni. Onneksi ehdin turvaan naapuriin.

Julmaa nimittelyä

Anne Rantosen isä oli haavoittunut sodassa – niin fyysisesti kuin psyykkisesti. Hän hukutti sodan kauhut päivittäiseen alkoholiin, joten vastuu kahdensanlapsisesta perheestä jäi äidille.

– Minusta oli hämmentävää, että sama isä oli humalassa väkivaltainen mutta selvin päin kiltti ja hoivaava. Ikävintä oli jatkuva hylätyksi tuleminen: isällä ei juomiseltaan jäänyt aikaa lapsilleen, Rantonen kertoo.

Huolenpidon puute heijastui koulunkäyntiin. Anne vihasi koulua, jossa joutui virtsankarkailuongelmansa vuoksi sekä opettajien että luokkakavereiden silmätikuksi.

– Kiusaaminen oli jokapäiväistä. Muistan hyvin nimitykset, kuten ”rumilus”, ”kusipukki” ja ”haisunäätä”. Erään kerran minulta tultiin kysymään koura täynnä ruuveja: ”Ovatko nämä tippuneet päästäsi?”

Paikka, jossa ei kiusata

Vanhin veli ajautui rikollisille teille ja pikkusisko sairastui psyykkisesti. Anne-tytön pelastus oli helluntaiseurakunnan pyhäkoulu: ainoa paikka, jossa häntä ei kiusattu.

– Opettajat olivat aitoja ja lämminsydämisiä. Toinen pyhäkoulun pitäjistä, Ontermaan Pirkko, haki minut joka sunnuntai mukaan.

Myös seurakunnan pastori Toivo Haapala ja toinen pyhäkoulun tädeistä, Anja Joensuu, jäivät pikkutytön mieleen. Turvalliset aikuiset ja kuultu sanoma loivat perustaa myöhemmälle uskoontulolle.

Se tapahtui parikymppisenä Annen työskennellessä Tukholmassa hoitoalalla. Uuden tuttavuuden, Markku Roslundin, kautta hän johdattui suomenkieliseen Filadelfia-helluntaiseurakuntaan. Nuorisotyöntekijä Heikki Lindqvist pyysi sinnikkäästi nahkapukuista nuorta naista uskovien yhteyteen. Prosessin seurauksensa Anne Rantonen antoi elämänsä Jeesukselle.

– Seuraavana päivänä osastonhoitaja kysyi töissä, olenko minä rakastunut. Vastasin: ”Kyllä, olen tullut uskoon. Olen rakastunut Jeesukseen!”

Menneisyys kääntyi voimavaraksi

Kolmekymmenen vuoden aikana Anne Rantonen on löytänyt taivaallisen Isän, jonka hoidossa kuoleman pelko on väistynyt, vaikea paniikkihäiriö parantunut ja itsetunto vahvistunut.

– Olen saanut ikään kuin selkärangan ja uskon itseeni. On Jumalan ihme, että olen nyt tässä. Olen opiskellut ammatin, minulla on vakituinen työ, aviomies ja kolme lasta.

Rantonen työskentelee Jyväskylän Katulähetys ry:n ohjaajana monenikäisten riippuvuusongelmaisten parissa.

– Näen, että Jumala on kääntänyt menneisyyteni voimavaraksi siten, että ymmärrän päihdeongelmaisten herkkää sisintä. Olen saanut asiakkailtakin palautetta siitä, että olen armollinen ja puolustan heitä.

Rantonen näkee tärkeimmäksi tehtäväkseen heikon rinnalla kulkemisen mutta kannustaa myös myöntämään alkoholin tuhoisuuden.

– Sanon aina asiakkaillekin, että ota apu vastaan äläkä salaa ongelmaasi. Häpeä on sielunvihollisen ansa, joka estää hakemasta apua. Vain ottamalla avun vastaan voi parantua.


Elina Rautio