Näkökulma: Vaihtoehto epätoivolle - "Levollista asennetta tukee nöyrempi suhtautuminen"

Lapsi- ja nuorisotyöntekijöiden määrä Seurakuntaoppaassa on tippunut kymmenessä vuodessa dramaattisesti. Vuonna 2010 heitä oli 231, vuonna 2021 enää 93. YC-tapahtuman huippuvuonna 1995 osallistujia oli noin 7 000, tänä vuonna noin 700. 

Vain noin kolmasosassa seurakuntia tehdään nuorisotyötä, eikä useimpien vanhimmistojen ajasta tai seurakunnan budjeteista lohkea resursseja lapsi- ja nuorisotyöhön. Helluntaiherätyksen jäsenmäärätkin ovat laskeneet vuosia ja ikärakenne painottuu vanhempiin. Yleiskuva liikkeen tilasta ja tulevaisuudesta näyttää synkältä. Mitä tästä pitäisi ajatella?

      Kukaan ei juurru Jeesuksen

      opetuslapseksi massatilaisuuksissa.

Ensinnäkin surulle on annettava tilaa. Se on luonnollinen ja toivottavakin reaktio, jos on ollut rakentamassa liikettä. Mutta se, mitä tapahtuu surun jälkeen, on merkityksellistä. Saatamme tyytyä ajattelemaan itsekkäästi kuin Hiskia: ”Kunhan minun aikanani on rauha” tai toivoa uutta Niilo Yli-Vainiota, joka ratkaisisi kaikki ongelmat. 

Hankalimpia tunteita ovat sitkeä epätoivo ja levottomuus, jotka vievät uskon työhön tai johtavat täydelliseen passiivisuuteen. Moni seurakunnassa työskentelevä kamppailee riittämättömyyden tunteen kanssa, kun väki vähenee. Silti epätoivoisten tai passiivisten ajatusten sijasta voimme keskittyä kaikkivaltiaaseen Jumalaan ja niihin, keitä juuri nyt voimme palvella. Tämä palauttaa meille rauhan ja levollisuuden. 

Ortodoksinen kilvoittelija Serafim Sarovialainen on sanonut: ”Hanki sielun rauha, niin tuhannet ympärilläsi pelastuvat.” Vain kun katseemme on Jumalassa, voimme luottaa Jeesuksen sanoihin Pietarille: ”Tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni, sitä eivät tuonelan portit voita.” 

Levollista asennetta tukee myös nöyrempi suhtautuminen evankeliumin työhön. Sen sijaan, että keskitymme ryhmäkoon kasvattamiseen, on tarpeen hyväksyä muuttunut tilanne ja muuttaa toimintatapoja pienemmän ryhmän tarpeita vastaavaksi. Keskitymme jäljellä oleviin entistä suuremmalla rakkaudella. 

Sen sijaan, että välitämme epätoivomme lapsiin ja nuoriin tai muuhun seurakuntaväkeen, annamme heille enemmän aikaa ja huomiota. Seurakunnan jumalanpalveluksia on syytä kehittää paitsi syvällisemmiksi myös osallistavammiksi. Samoin lasten ja nuorten kokoontumisia. 

Iästä riippumatta yhä harvempi jaksaa istua ”kokouksissa”. Jumalan valtakunnan sanoman välittämisen ei tarvitse olla aina muodollista, vaikka se olisikin suunnitelmallista. Jokaisella kohtaamisella voi olla elämää muuttava vaikutus. 

Jeesus saarnasi kansanjoukoille, mutta usein hän rajasi kuulijakuntaansa – toisinaan 12:een, joskus kolmeen tai vain yhteen. Pieni ryhmäkoko avaa erilaisia mahdollisuuksia. 

Herätyskristillinen perintö on ohjannut meidät ihastelemaan suuria kansanjoukkoja, mutta samalla ei ole välttämättä osattu huomioida yhtä ihmistä. Kukaan ei juurru Jeesuksen opetuslapseksi massatilaisuuksissa – eikä pienemmissäkään nuortenkokouksissa tai pyhäkouluissa. Opetuslapseuteen tarvitaan suhde ja vuorovaikutusta. 

Voihan olla, että löytäessämme uudelleen Jumalan rauhan ja lähimmäisen löydämme samalla seurakunnan kadotetun vetovoimatekijän ja liikkeen tunnusluvut kääntyvät nousuun. Toivottavasti emme silloin hurmaannu kansanjoukoista ja muistamme, että rauha Jumalassa ei riipu suhdanteista. 

Tero Järventausta 

Kirjoittaja on IK-opiston opettaja ja nuorisotoimintojen koordinaattori.