Näkökulma: Savun hälvettyä tarkistetaan vauriot

Sosiologi Nicholas Christakis Yalen yliopistosta jakaa pandemian kolmeen vaiheeseen. Hän ennustaa ensimmäisen vaiheen päättyvän vuonna 2022, jonka jälkeen yhteiskunnat siirtyvät torjuntatoimista tarkastelemaan syntynyttä vahinkoa. Christakisin mallissa toinen vaihe kestää kaksi vuotta ja tekee tilaa kolmannelle vaiheelle: uudelle normaalielämälle. 

Ensimmäisessä vaiheessa väestö ottaa vastaan uuden viruksen biologisen kuorman. Siitä syntyy kaaosta, jossa tasapainoillaan biologisen uhan ja torjuntatoimien synnyttämien ongelmien välillä. Molempia annostellaan niin hyvin kuin kriisissä osataan. Vaurioita kuitenkin syntyy, osin taudin seurauksena, osin torjuntatoimien kustannuksina. 

Kun rokotteiden ja sairastelun tuoma laumasuoja rauhoittaa pandemian, on vaurioiden tarkastelun vuoro. Mitä väliaikaista tai pysyvää vahinkoa on aiheutunut ja millaisena elämä nyt jatkuu? 

Christakis toteaa, että kuolemantapaukset ovat jättäneet jälkeensä surua ja joillekin sairastaneille on jäänyt pysyviä haittoja. Yritysten haasteet ovat aiheuttaneet talousongelmia yrittäjille ja työntekijöille. Kriisin ja rajoitustoimien pitkäaikaiset vaikutukset lasten ja nuorten kasvuun selviävät tulevina vuosina. Moniin ongelmiin löytyy varmasti ratkaisuja, ja kenties kriisin keskellä nähdään syntyneen jotakin hyvääkin.

Myös seurakuntayhteisöissä nämä vaiheet ovat läsnä. Niiden lisäksi yhteisöihin itseensä on saattanut tulla vaurioita. Tiedämme, että seurakunnan verkostot eivät ole onnistuneet kantamaan kaikkia jäseniä. Toisaalta keskinäinen huolenpito on paikoin jopa lisääntynyt, toisaalta yhteisöjen syrjästä on pudonnut ihmisiä kokonaan unohduksiin. 

Digiloikka ja etäyhteydet ovat mahdollistaneet sisällöntuotannon jatkumisen ja yhteyden jumalanpalveluksiin. Etäyhteyksien päässä oleva seurakunta ei ole kuitenkaan pysynyt paikallisena eikä sen kokoontuminen takaisin kirkkosaliin rajoitusten poistuttua ole itsestäänselvyys. Monin paikoin on huomattu, että kevyempien rajoitusten aikana tilaisuuksien kävijämäärät ovat jääneet normaalia pienemmiksi. Nähtäväksi jää, mikä on uusi normaali. 

Toiminnan epävarmuus ja toimintakatkokset ovat rapauttaneet vapaaehtoistyön rakenteita. Toisaalta kahdessa vuodessa myös vastuunkantajien elämäntilanteet sekä mahdollisuudet ja motivaatio palvella aiemmissa vastuutehtävissä ovat voineet muuttua. Sama myllerrys on suurkuluttanut myös palkkatyöntekijöiden voimavaroja. 

Lisäksi rajoituksiin, rokotuksiin ja toiminnan muutoksiin liittyvän keskustelun kiivaus on jättänyt jälkensä ihmissuhteisiin. Paikoin on viljelty loukkauksia, joihin on syytä palata sovinnon ja anteeksiannon hengessä. Sovitus on sanomamme ydin, joten toivottavasti sana toteutuu tekoina. 

Kaikkien näiden ongelmien ohessa on kuitenkin nähtävissä, että kriisi on pysäyttänyt ihmisiä suurten asioiden äärelle. Moni pohtii elämän prioriteetteja, arjen tavoitteita ja elämää suurempia kysymyksiä. Se myös mahdollistaa paljon. 

Vaikka tänä vuonna yksilöissä ja yhteisöissä nousisikin pinnalle kipua kaikesta koetusta, sen keskellä voidaan myös löytää uusia tapoja toteuttaa uskoa sanoina ja tekoina. Tänä vuonna seurakuntaa todella tarvitaan! 

Antti Hirviniemi 

Kirjoittaja on HELP ry:n puheenjohtaja.