”Musiikin kuuntelu hyvillä laitteilla on sielunhoitoa”

En koskaan unohda hetkeä, jolloin tyttäreni Katja syntyi noin 23 vuotta ja viisi kuukaut­ta sitten. En ollut aiemmin ym­märtänyt, että minustakin voi löytyä niin voimakasta rakkau­den tunnetta. Se hetki mullisti myös jumalasuhteeni: pystyin jopa tunteen tasolla hieman ymmärtämään, kuinka valtava Jumalan rakkaus on minuakin kohtaan.

Kun kaipaan piristystä, järjes­tän musiikinkuuntelu- ja sau­nomissession, johon tulee yksi tai joskus useampikin kaveri – jos viikoittaiset sulkis-, lentis- ja soittotreenit eivät ole riittäneet piristämään. Musiikin kuunte­lu hyvillä laitteilla ja usein sy­vällisetkin maailmanparannus­keskustelut makkaran kera mu­kavassa porukassa on oivallista ryhmäsielunhoitoa ja piristystä.

Lapsuuden haaveammatti­ni oli lähetyslääkäri, tottakai, koska olin lukemaan opittua­ni ”ahminut” kaikki Paul Whi­ten Viidakkotohtori-sarjan kir­jat. Tosin jonkun vuoden päästä haaveammatti olikin arkeologi.

Kun katson peiliin, näen char­mantisti harmaantuneen, jek­kuilun armolahjalla varustetun Jumalan ainutkertaisen mes­tariteoksen, jolla ei kulu rahaa hiustenhoitotuotteisiin.

Minusta tuli kokouksien ää­nittäjä, kun suuresti kunni­oittamani ja jo perille päässyt Pentti Jauhiainen kysyi vuon­na 1979, josko voisin tulla mu­kaan Saalemin kasetointiporuk­kaan. Myönteisen vastaukseni seurauksena taltioimisesta tu­likin ajan myötä myös elämän­tehtävä ja ammatti.

Jos pitäisi vielä aloittaa jokin uusi ura, se voisi olla tässä vai­heessa jo liian myöhäistä.

Täydellinen tallenne on vie­lä seitsemännenkin kuuntelun jälkeen ymmärrystä, hengellis­tä rakentumista ja parannusta aikaan saava sielunhoidollinen raamatunopetus- tai evankeli­oimispuhe. Kalevi Lehtisen sa­moja puheita moneen kertaan eri tilanteissa äänittäneenä voi­sin sanoa hänen puheidensa olevan aika lähellä tätä.

Suosikkikirjani on vielä tois­taiseksi Stephen Lawheadin Byzantium, koska historial­lis-fiktiiviset kirjat ovat kiin­nostaneet minua siitä asti, kun nuorena luin Mika Waltarin Valtakunnan salaisuuden ja Ih­miskunnan viholliset.

Perhe-elämässä mielestäni hienointa on ollut kymmenen viikon aika kevättalvena 2011, jonka vietimme yhdessä ”lumi­pakolaisina” asuntoautoillen pitkin ja poikin Balkanin mai­ta, Kreikkaa ja Turkkia. Reissus­ta palasi aika lailla eri mies kuin se, joka sinne oli lähtenyt. Suo­sittelen.

Jos saisin ohjata elokuvan, se varmaankin kertoisi Ko­rean kansojen rauhanomaises­ta yhdistymisestä, koska vuon­na 2014 Saalem Brassin kanssa tehdyn Pohjois-Korean vierai­lun jälkeen se on ollut pysyvä­nä rukousaiheenani.

Rakastan keskustella ihan rauhassa ja ajan kanssa. Siinä oppii tuntemaan toista ihmistä ja itseäänkin paremmin. Mieli­piteen vaihto on aina avartavaa, vaikkei kaikista asioista ihan sa­malla lailla ajattelisikaan.

Rukoilen, että asenteeni ru­koillessani olisi enemmän ”Puhu Herra, palvelijasi kuulee”. Myös ajatus lapsenomaisesta ja luottavaisesta rukouksesta en­nemmin kuin suorituksesta on mietityttänyt viime aikoina.

Jeesus merkitsee minulle elä­män lähdettä ja tietä Isän luo.

Anssi Tiittanen