Merkkipäiviä: Sinikka Sandberg 95 vuotta

Sinikka Sandberg, Porin-mummu, asustelee omakotitalossaan ja toivottaa jälkikasvunsa iloisena tervetulleeksi, olivatpa tulijat läheltä tai kaukaa. Mummussa asuu ilo ja rauha yhtä aikaa ja viisaus, joka saa meissä nuoremmissa aikaan syvää kunnioitusta. Kiitollisuutta koemme siitä, että olemme saaneet ja saamme toistuvasti yhä kokea mummun lämpöä ja rakkautta.

Meitä ihailijoita on perheessä yhteensä 30 iältään 3–64-vuotiasta. Nyt marraskuisena lauantaina tulikin talo täyteen, kun kokoonnuimme juhlimaan äitiä, mummua ja isomummua.

Sinikka Sandberg o.s. Nurmi syntyi Vahvialassa lähellä Viipuria 26.11.1921 ainokaisena Elias ja Elsa Nurmen kauppiasperheeseen.

– Minulla oli hyvä lapsuus, mutta olisin luopunut leikkimökistä ja vihreistä nahkakengistä, jos olisin saanut siskon tai veljen. Uskoon tultuani sain moninkertaisesti siskoja ja veljiä, hän sanoo.

Talvisota katkaisi huolettoman lapsuuden. Isä Eetu palveli väestösuojelutehtävissä sotapoliisina. Karjalan tytöltä loppui koulunkäynti Viipurissa evakkomatkaan.

– Tavarajunalla lähdimme, ja mukana oli sen verran tavaraa, mitä käsissämme saimme kuljetetuksi. Vaatteita puettiin monta kerrosta päällekkäin. Kun pääsimme Punkalaitumelle, meidät vietiin kunnantalolle, jossa ihmisiä jaettiin taloihin kuin huutokaupassa. Taloissa tarvittiin myös työväkeä miesten ollessa rintamalla, ja minä toimin kirjanpitäjänä siirtoväen huollossa.

Maaliskuussa sota loppui, isä tuli kotiin ja perhe muutti Kymiin.

– Välirauhan aikana lähdimme takaisin Karjalaan kuten niin monet muutkin. Oletimme elämän jatkuvan siellä entiseen malliin. Taloamme ei enää ollut, kivijalka vain jäljellä.

Isä rakensi uuden talon, mutta taas oli evakkoon lähtö edessä, nyt suuntana Pori.

Sinikkaa pyydettiin Heinjoelle puoleksi vuodeksi ensimmäisen ja toisen luokan opettajan sijaiseksi. Siellä hän kiinnostui alasta, haki Hämeenlinnan seminaariin ja myös pääsi. Paltamossa hän opetti ensin vuoden, ja Eurassa vierähti opettajana 34 vuotta.

Äiti Elsa rukoili ainoan tyttärensä puolesta.

– Äidin mieliksi lähdin kerran kokoukseen. Siellä Arvo Peltomaan puhe pysäytti minut ja tulin uskoon. Alarikiin tutustuin Porin seurakunnassa. Olin tuolloin jo mielestäni vannoutunut vanhapiika, ja olin maksanut muutaman vuoden vanhanpiian veroakin, mutta Alarik oli sitkeä, Sinikka naurahtaa.

Kihloihin he menivät Jyväskylän konferenssissa vuonna 1950.

– Juhlilla kihlautuivat myös Jaakko ja Maire Heinonen, ja nämä uutiset ilmoitettiin kokouksessa koko konferenssiyleisölle, äiti muistelee hymyillen.

Häitä juhlittiin vuonna 1951.

– Lupasin Jumalalle, että Alarik saa tehdä Jumalan valtakunnan työtä ja minä pidän huolta perheestä. Se oli minun tapani tukea Jumalan valtakunnan työtä.

Taivaassa kyllä tiedetään, että äitimme työlista ei rajoitu perheestä huolehtimiseen, vaan tehtäviä on löytynyt lapsi- ja musiikkityössä ja lähetystyön tukijana puhumattakaan niistä lukemattomista kerroista, jolloin evankelistat ja saarnaajat ovat saaneet nauttia äitimme vieraanvaraisuudesta. Meistä lapsista oli jännittävää jo 1960-luvulla istua samaan kahvipöytään vaikkapa kenialaisen Hesekiel Kiptoon kanssa tai kuunnella lähetyssaarnaajien tarinoita.

– Minulla on täällä kotona kaikki hyvin, ei minulla ole mitään hätää. Kyllä oli mukavaa, kun ehditte käymään, voikaa nyt oikein hyvin ja Taivaan Isän siunausta teille kaikille taas.

Sinne mummu jää keppiinsä nojaten kiitollisin mielin. Tunnemme, että jotain hyvää on meihinkin taas tällä tapaamisella tarttunut.

Kiitos, äiti ja mummu!


Markku, Hannu, Pirkko-Liisa ja Olli-Pekka perheineen