Vancouverissa asuva kanadansuomalainen Eero Sorila on
kova matkamies.
Leipänsä valokuvaamisella
tienaava Sorila
soveltaa erikoista filosofiaa näihin
kumpaankin intohimon kohteeseensa:
vähemmän riittää.
Itse tehty kamera ei vilise nappuloita
ja nippuloita, samoin matkalle
lähdettäessä riittää pelkkä reppu.
–
Pienellä rahallakin pärjää, sen olen
kokenut, ja joskus rahat ovat myös
kokonaan loppuneet, Sorila selvittää.
Ja
siitä seikkailu kuulemma itse asiassa
vasta alkaa. Näistä seikkailuista syntyi
myös kirja Taskurahalla maailman ympäri (BoD 2017), jossa
mies kertoilee matkoistaan ja
matkustamiseen liittyvistä ajatuksistaan.
Jyväskylästä
maailmalle
Jyväskylässä
syntynyt Eero Sorila pääsi
ensimmäisen kerran ulkomaille jo
pikkupoikana. Kyseessä oli
laivamatka Tukholmaan äidin kanssa.
Kaksitoistavuotiaana päädyttiin
hieman pidemmälle matkalle,
kun Sorilan perhe pakkasi laukut
ja muutti Kanadaan, Sudburyyn.
Myöhemmin, vuonna 1968,
Eero Sorila muutti Vancouveriin, Tyynenmeren
rannalle.
–
Täältä on hyvä matkata ja tänne
kotiin on hyvä myös aina palata,
hän tuumaa.
Ensimmäisen
pidemmän maailmanmatkan Sorila
teki vuonna 1966
Vancouverista Panaman kanavalle linja-autolla.
Rahat toista vuotta
kestäneelle reissulle hän sai
myymällä oman autonsa.
Jo
pelkällä bussimatkalla ohitettiin monta
ihmeellistä maata, esimerkiksi
Yhdysvallat, Meksiko, El
Salvador ja Costa Rica.
–
Matkalla tuli monta mutkaa, ja
sattumusten kautta päädyin seuraavaksi
kiertelemään Etelä-Amerikassa
siellä ja täällä. Samainen reissu
vei myös laivalla Eurooppaan
ja lopulta Suomeen. Jossain
vaiheessa oli kuitenkin tultava
kotiin.
Uusien
ja ihmeellisten asioiden näkeminen
vain kasvatti nälkää nähdä
ja oppia lisää. Sorila kuvaakin,
että vasta matkalta paluun jälkeen
ihminen näkee oman ympäristönsä
uusin silmin ja alkaa oppia.
Hänelle matkustaminen on
tutkimusmatkailua, joka antaa
pureskeltavaa pitkäksi aikaa. Se
myös vähentää omaan napaan tuijottelua
ja kääntää katsetta muita
ihmisiä ja asioita kohti.
Rahat
loppuvat ja
seikkailu alkaa
Välillä
Sorilan on täytynyt tietenkin tehdä
töitä ja säästää rahaa, jotta
pääsisi seuraavaan reissuun. Toisaalta
hän on myös valokuvannut reissuillaan,
mikä on hänen työnsä.
Sorilan kuvia on myyty postikortteina
jo miljoona kappaletta.
–
Matkustamisessa tahdonvoima on
kuitenkin tärkeämpi kuin rahan
voima. Jos ajattelee, että minulla
ei ole tarpeeksi rahaa, ei pääse liikkeelle ollenkaan. Turvallisuushakuisuus voi
vangita.
Sorila
tietää, että rahojen loppu ei
ole reissun loppu. Erään kerran viisisataa
dollaria matkarahaa mukaan
ottanut matkaaja tiesi jo lähtiessään,
että rahat tulevat loppumaan, mutta
se ei pelottanut häntä.
Välillä on tehty töitä reissun päällä
vaikkapa lehtijuttuja kirjoittelemalla,
koska maailmalla tapaa
mielenkiintoisia ihmisiä.
–
Aina löytyy tie. Joskus olen ollut
täysin toisten ihmisten ja Jumalan armoilla
ja miettinyt, että miten
tästä selviää. Kerrankin olin Japanissa
pyöräilemässä eräällä saarella,
kun rahat loppuivat. Siinä pyörän
kumikin puhkesi eikä minulla
ollut yöpaikkaa. Ja kun näitä
ajattelin synkissä tunnelmissa, auto
ajoi päälleni. Minulle ei
käynyt huonosti, mutta pyörälle kyllä.
Tämä kurja sattumus kuitenkin kääntyi
siunaukseksi, kun auton
kuljettaja vei minut korvaukseksi pyöräliikkeeseen
ja osti pyörän!
Niin hoitui myös rikkinäinen rengas.
Kerran
Sorila löysi tien vierestä kukkaron,
jonka hän sai palautettua omistajalle.
Tälläkin kerralla taskut
olivat jälleen tyhjät, mutta löytöpalkkio
auttoi matkaajaa, ja
sillä hän sai ruokaa ja yöpaikan. Joskus
tosin Sorilan nukkumapaikka on
löytynyt tuhansien tähtien hotellista,
taivasalta kodittomien vierestä.
Vähemmän
on enemmän
Eero
Sorilan matkavarusteisiin kuuluu
kameran lisäksi useimmiten vain
yksi vaatekerta, muistivihko ja
kynä. Matkustamisen on oltava mahdollisimman
helppoa, eikä tavara
saa tulla millekään esteeksi.
–
Haluan olla vapaa menemään matkan
aikana ihmisten luo, joihin olen
tutustunut, kun he pyytävät mukaansa.
Moni onkin pyytänyt. Olen
kokenut paljon vieraanvaraisuutta, ja
haluan tarjota sitä muillekin.
Olen esimerkiksi majoittanut monia
matkustajia omassa kodissani.
Eero
Sorila vieroksuu kulutusmentaliteettia myös
valokuvauksessa. Hän
laittaa kaikki peliin yhteen kuvaan.
–
En kuvaa digikameralla tai räpsi
holtittomasti. Sen sijaan odotan oikeaa
hetkeä ja otan kuvan vasta
sitten, kun olosuhteet ovat täydelliset.
Joskus joudun odottamaan tuntikausia.
Kerrankin kun matkasin
Grand Canyonille, en saanut yhtään
kuvaa, koska säät eivät suosineet.
Se harmittaa, mutta tämä
on periaatteeni. Siksi myös arvostan
kuvia, koska otan niitä vain
harkitusti ja näen niiden eteen vaivaa.
Sorila
elää kuvien kautta reissujensa hetkiä
uudelleen. Niitä katsellessa on
hyvä suunnitella myös seuraavaa
matkaa, ja toiveissa onkin matkustella
edelleen.
Vaikka
miehen seitsemänkymppisiä on
jo vietetty, se ei ole reissukuumetta sammuttanut.
Viimeisimmän reppureissunsa
Sorila teki
keväällä Afrikassa. Vaimo on
kuitenkin toppuutellut, että kolmen
kuukauden reissut pitäisi kutistaa
kolmeen viikkoon. Mutta kunhan
vain pääsee reissuun, se on pääasia.
