Mahdoton tehtävä? - Miten kasvattaa nykyajan lapsista ja nuorista tasapainoisia Jumalan miehiä ja naisia?

Anniina Jakonen 

Nykyään lapset ja nuoret kasvavat vaativammassa ympäristössä kuin koskaan aiemmin. Maailma muuttuu kiihtyvällä tahdilla, perheen yhteinen aika on vähäistä ja arvot monella tavalla rikkinäisiä. Koulun, epävarman tulevaisuuden ja median aiheuttama henkinen kuormittavuus lisäävät taakkaa. 

Miten me vanhempina, kasvattajina ja lähimmäisinä voisimme taata nuorelle sukupolvelle tasapainoisen kasvun ja kehityksen, terveen uskon ja turvallisen ympäristön? 

Anna turvaa. Yksinkertaisimmillaan kasvatus on huoltajana toimimista. Se tarkoittaa lapsen ja nuoren perustarpeista, kuten ruoasta, vaatetuksesta, levosta, virikkeistä, ulkoilusta ja puhtaudesta, huolehtimista. Huoltajalla on vastuu myös rahankäytöstä ja sen tasapainoisesta opettamisesta lapselle. 

Tarpeiden täyttymisen myötä lapselle syntyy perusturvallisuuden tunne. Vuorovaikutussuhteiden ja huolenpidon myötä lapsi peilaa kokemustaan myös rakastavaan ja huolehtivaan taivaan Isään. 

Aseta rajat. Kasvuun ja kehitykseen vaikuttaa olennaisesti myös terveiden rajojen asettaminen. Usein vapaan kasvatuksen saaneet aikuiset surevat sitä, että rajaton lapsuus tuntui yksinäiseltä ja turvattomalta. Lapsi tarvitsee läpi elämänsä sekä rakkautta että rajoja. Murrosiässä rajat ovat erilaisia kuin vauvavaiheessa, mutta niiden merkitys ei vähene. 

Aikuisen tehtävänä on huolehtia lapsen fyysisestä koskemattomuudesta, terveestä vuorokausirytmistä ja sääntöjen noudattamisesta. Tasapainoinen kasvattaja osaa asettaa terveet rajat myös itselleen ja sanoa tarpeen mukaan ei. Tähän hän opettaa myös lastaan.

     "Tärkein kasvattajan tehtävä on rakastaminen."

Ohjaa ihmissuhteisiin. Kukaan ei voi kasvaa tasapainoiseksi yksin. Meidät on luotu yhteyteen Jumalan ja toistemme kanssa, tarvitsemme toisiamme. Kunnon kasvattaja onkin myös ihmissuhdeosaaja, joka auttaa lasta ja nuorta kasvamaan terveeseen vuorovaikutukseen yhdessä toisten kanssa. 

Kasvattaja on keskustelija, kuuntelija, ristiriidoissa auttaja, kannustaja, erilaisten tunteiden hyväksyjä sekä anteeksiantamisen ja -pyytämisen malli ja opettaja. Hän tukee itsenäisyyttä ja on tasapuolinen kohtelija sekä lapsen ihmissuhteiden vaalija niin perheessä kuin sen ulkopuolella. 

Seurakunta on parhaimmillaan lapselle oiva ihmissuhteiden kasvualusta. Ryhmässä toimiminen, erilaisten ja eri-ikäisten ihmisten kanssa oleminen ja joukkoon kuuluminen opettavat lapselle paljon. Pyhäkoulut, kerhot, leirit ja retket voivat olla ensimmäisiä itsenäistymisen askelia. Samalla lapsi saa laajentaa turvallisten aikuisten ja kaverisuhteiden verkostoaan, tutustua nuoriin ja vanhuksiin ja olla osa yhteistä joukkoa. 

Valmenna elämään. Jokainen meistä on vaikutuspiirissään oleville lapsille ja nuorille myös eräänlainen elämäntaidon valmentaja. Siihen kuuluu arkielämän taitojen opettelua lusikalla syömisestä autolla ajamiseen. Se sisältää oikean ja väärän oppimista valintatilanteissa, arvojen välittämistä, tapojen opettamista, perinteiden vaalimista, sosiaalisten taitojen oppimista sekä luonnon ja ympäristön kunnioittamista. 

Aikuinen on lapselle mallin antaja, olipa tämä tiedostettua tai ei. Nämä mallit seuraavat lapsen elämässä helposti niin parisuhteeseen kuin työelämäänkin. Niistä on toki mahdollista opetella pois, mutta helpommalla pääsee, jos mallit ovat hyviä ja myönteisiä – ja siinä onkin kasvattajille melkoinen vastuu. 

Rakasta täysillä. Kaikkein tärkein kasvattajan tehtävä on kuitenkin rakastaminen. 

Kukaan ei kasva tasapainoiseksi ilman rakkauden kokemusta. Rakastava kasvattaja osaa lohduttaa, puhaltaa haavaan, nostaa syliin ja kannustaa kentän laidalla. Hän katsoo silmiin ja hymyilee, puhuu rohkaisevia sanoja, antaa hellyyttä, myötäelää lapsen iloissa ja suruissa. 

Hän suojelee, hyväksyy ja huomaa nuoren hyvät puolet silloinkin, kun ne peittyvät teiniangstin taakse. Tällainen kasvattaja osaa rakastaa terveesti ja runsain määrin paitsi toista myös itseään. Samalla hän on lapselle ja nuorelle malli Jumalasta, jonka rakkaus ei koskaan lopu. 

Kukaan meistä ei onnistu kasvatuksessa tai rakastamisessa täydellisesti. Ihmisyyteen kuuluu, että teemme virheitä. Se on tärkeää osata myöntää sekä itselle, lapselle että Jumalalle. Kasvattajinakin saamme onneksi elää armon, anteeksiantamuksen ja uusien mahdollisuuksien varassa, esirukousten kannattelemina. Saamme turvata ainoaan täydelliseen Isään, omaan kasvattajaamme. Silloin mahdotonkin muuttuu mahdolliseksi.