”Lukitsin joskus itseni salin ulkopuolelle”

Jouni Kuitunen esiintyy usein kiekkoleijonien paita yllään. Suosikkiseurajoukkuetta hän ei suostu nimeämään.

En koskaan unohda hetkeä, kun lensin epäonnekseni rikkinäisellä lentokoneella ja oli pakko hypätä kyydistä. Tämä tapahtui kesäleirillä joskus 1970-luvulla.

Kun kaipaan piristystä, yritän saada osumia noin omenan kokoiseen palloon. Pelaan siis tennistä.

Lapsuuden haaveammattini oli ammattiurheilija, koska minun on vielä nykyisinkin vaikea pysyä paikoillani.

Suosikkijääkiekkojoukkueeni on Suomen maajoukkue. Se jaksaa aina sytyttää, vaikka kuinka ajattelen ennen seuraavaa turnausta, että ”nyt ihan rauhallisesti, Jouni”.

Parasta vaimossani Heidissä on se, että hän hyväksyy sen, ettei minusta koskaan kasva aikuista.

Kun katson peiliin, näen nuoren miehen – toki jo hiukan vanhentuneissa kuorissa.

Rukoilen, että en koskaan kasvaisi liian isoksi.

Suhteeni Kroco-käsinukkeen on ainutlaatuinen, koska joudun aina seisomaan hänen rinnallaan, kun hän esiintyy. Olemme erottamattomat.

Kamalin kokemukseni koulukeikalta on se, kun ovet saliin eivät aukea, koska ne ovat napsahtaneet vahingossa lukkoon. Oma biisi soi salissa lujaa, eikä kukaan kuule, kun koputan. Ja lavalla pitäisi olla 10 sekunnin päästä!

Kesällä aioin levätä, mutta siirsin sen seuraavaan kesään.

Esiinnyn mieluummin lasten kuin aikuisten edessä, koska lapsista näkee heti sen, kuinka homma toimii.

Jeesus rakastaa meitä silloinkin, kun emme ansaitse sitä. Muuten olisimme pahasti pulassa...