”Kutsumus löytyy kokeilemalla” - lapsi- ja nuorisotyöntekijä Suvi-Maria Kriikkula on kulkenut pitkän tien nykyiseen tehtäväänsä

Anniina Jakonen 

Pieni romanityttö juoksee sunnuntaivaatteissaan Mäntän helluntaiseurakunnan pihalla ja huutelee ulko-ovesta purkautuville seurakuntalaisille iloisena, että Jeesus rakastaa heitä. 

– Lasten sydämiin uponnut ymmärrys Jumalan armosta, rakkaudesta ja huolenpidosta on parasta palautetta, jota voin työstäni saada, lapsi- ja nuorisotyöntekijä Suvi-Maria Kriikkula, 36, sanoo hymyillen. 

Juuri tällaisia hetkiä kannattaa tallettaa sydämeen, sillä toisenlaisiakin päiviä tulee. Työ seurakunnassa ei ole helpoin valinta. 

– Mutta mitä muutakaan tekisin mieluummin? En yhtään mitään. Tämä on juuri se oma paikkani, josta olin haaveillut pitkään, enkä antaisi päivääkään pois. 

Pohjanmaalta Lappajärven rannalta kotoisin oleva Kriikkula muutti Mänttä-Vilppulaan ummikkona, tuntematta sieltä ketään. Nykyisessä pestissään hän on toiminut reilun vuoden verran. Polku oman kutsumuksen löytymiseen on kuitenkin ollut paljon pidempi ja kivisempi kuin maantieteellinen välimatka.

     "Tyytymättömyys roikkui mukanani. Kaipasin enemmän."

Palo Jumalan valtakunnan työhön syttyi Kriikkulan sydämessä jo hänen ollessaan alle kouluikäinen. Hän oli viettämässä kesälomaa tätinsä luona Kauhajoella, kun paikkakunnalla järjestettiin telttakokoussarja. Ensimmäisenä iltana siellä käytiin tädin kanssa yhdessä. 

– Seuraavanakin iltana tunsin, että minun oli päästävä paikalle, mutta tätini ei jaksanut lähteä. Niinpä fillaroin yksin lähetyskokoukseen. Siellä koin, että tässä on jotain, mitä haluan tehdä. Ymmärsin, että Jumala puhui minulle. 

Teini-iässä maailma alkoi kuitenkin vetää ja usko jäi taka-alalle. 

– Silti muistan, kuinka parikymppisenä jopa baarissa istuessani halusin jutella uskonasioista. Ne kiinnostivat ja kolkuttelivat koko ajan. 

Putoaminen pimeään tapahtui toisen lapsen, nyt 14-vuotiaan tyttären, syntymän jälkeen. Kriikkula sairastui synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja paniikkihäiriöön. 

– Minulla oli syviä pelkotiloja, jatkuvaa ahdistusta ja itsetuhoisia ajatuksia. Pelkäsin kuolemaa ja elämää ja ihmisiä. Pelkäsin olla itseni ja lasteni kanssa. Olin kuin umpikujassa ilman ulospääsyä. 

Tuo aika oli niin vaikeaa, että sitä on yhä kipeää muistella. 

– Mutta juuri silloin, selkä seinää vasten, Jeesus tuntui kuin heittävän pelastusrenkaan ja sanovan, että tartu siihen, niin vedän sinut rantaan. 

Vuosia kului. Kriikkula oli opiskellut koulunkäynnin sekä aamu- ja iltapäivätoiminnan ohjaajaksi ja päätynyt erään uskovan opettajan pyynnöstä vapaaehtoisaktiiviksi Seinäjoen helluntaiseurakunnan lapsityön johtoryhmään. Päivätyönsä ohella hän piti pyhäkoulua, veti opetushetkiä, toimi ohjaajana leireillä ja oli vahvasti mukana näytelmäprojekteissa. 

– Silti jokin tyytymättömyys roikkui aina mukanani. Kaipasin enemmän. 

Syksyllä 2019 se iski kuin salama kirkkaalta taivaalta: voimakas halu päästä mukaan IK-opiston järjestämään Kutsumuspolku-koulutukseen, jota Pekka Perho oli esitellyt eräässä seurakunnan tilaisuudessa aiemmin keväällä. Kyseessä olisi yhden lukuvuoden mittainen opintokokonaisuus, johon kuuluisi kahdeksan lähiopiskeluviikonloppua Keuruulla ja etätehtäviä. Koulutus olisi mahdollista suorittaa työn ohessa. 

– Ilmoittautumisaika oli jo umpeutunut, mutta minut hyväksyttiin mukaan. Myös sillä oli iso merkitys, että seurakunta tuki kouluttautumistani taloudellisesti, Kriikkula iloitsee. 

Käänteentekevä vaikutus. Näillä sanoilla Kriikkula kuvaa Kutsumuspolku-kokemuksiaan. 

– Tiesin, että minulla on Jumalan antama tehtävä, mutta en tiennyt, miten edetä kutsuni kanssa. 

Kutsumuspolulla oma paikka Jumalan suunnitelmassa vahvistui. Jo ensimmäinen, apologetiikkaa käsittelevä lähiopetusviikonloppu oli Kriikkulalle kuin heitto syvään päätyyn. 

– Teologiaa aiemmin opiskelemattomana jouduin googlaamaan apologetiikka-sanan, mutta lopulta asiat olivatkin todella käytännönläheisiä. 

Parasta viikonlopuissa oli ihmeellinen yhteys osallistujien kesken. 

– Meitä oli kaikista ammattikunnista lääkäristä manageriin. Rukoilimme yökaudet yhdessä. 

Koulutus avasi Kriikkulalle valtavasti ajatuksia. 

– Tärkeintä oli oivallus siitä, että Jumalalla todella on elämääni tarkka suunnitelma, eikä minun tarvitse murehtia tulevaisuudesta. 

Ei edes silloin, kun Kriikkula kevättalvella 2021 lakkasi nukkumasta ja joutui jäämään sairauslomalle työuupumuksen vuoksi. 

– Jälkikäteen ymmärsin myös sen olevan osa Jumalan johdatusta elämässäni. En enää jaksanut palvella lapsityössä oman toimeni ohella. Jumala oli irrottamassa minua kokopäiväisesti työhönsä. 

Tulevaisuus. Se näyttää nykyaikana olevan täynnä uhkaa. Uutiset suoltavat kauhukuvia, joditabletit loppuvat apteekeista, some tykittää, hinnat nousevat. 

– Lasten ja nuorten tilanne on heikko. Kun aikuiset pelkäävät ja kokevat turvattomuutta, se heijastuu lapsiin. 

Juuri siksi Kriikkula haluaa oman elämänsä ja työnsä kautta olla kertomassa nuorelle sukupolvelle, että on joku, johon turvata täydellä painolla. Jumalalla on kaikki hallinnassa. 

Myös oman tulevaisuutensa unelmineen Kriikkula on delegoinut Jumalalle. 

– Olen aika varovainen tekemään omia suunnitelmia. Jumala osaa sen paremmin kuin minä, hän nauraa. 

Kutsumuksen löytämiseen Kriikkulalla on yksi varma vinkki: kokeilemalla se selviää. 

– Vuosien varrella olen itsekin kokeillut seurakunnassa erilaisia palvelupaikkoja aina diakoniatyöstä katuevankeliointiin. Se, mille sydän syttyy, on todennäköisesti oma paikka. 

Kokeilemisen ohella Kriikkula korostaa myös kannustamisen merkitystä. 

– Tarvitaan sitä, että seurakunnat edelleen lähettävät ja rohkaisevat nuoria etenemään omassa kutsussaan. 

Seurakunnissa hän haluaisi nähdä yhä enemmän eri sukupolvien yhteyttä ja sitä, että etenkin nuorille tarjotaan työkaluja elämää varten. 

– Arvostelulla ei saavuteta mitään hyvää, mutta kannustuksella voimme olla pukkaamassa toisiamme eteenpäin niin, että sillä saavutetaan paljon enemmän kuin osaamme kuvitellakaan.