Kun hoksottimet pettävät

Aikanaan kudoin mattoja. Ostin kerran kuteita tehtaan myymälästä ja sain ison säkin halvalla, melkein ilmaiseksi. Kuteet olivat sekaisin, ihan yhdessä mykkyrässä, ja ne oli kerittävä säie säikeeltä. Se oli työlästä, ja kerinkin vain sen verran, kun sillä erää tarvitsin. Loput heitin yläkomeroon enkä viitsinyt edes säkin suuta sulkea.

Aikaa kului, ja unohdin koko säkin. Etsin Marja-Maijaa ja pahaa aavistamatta avasin yläkomeron oven. Säkki vyöryi päälleni pölyisine kuteineen. Minä seisoin siinä ällistyneenä päälaellani kudekasa. Niitä roikkui korvistani, ja taisi nenästäkin riippua soiroja.

Siinä alkoi hiljaa taivaallinen puhuttelu: ”Varo mitä mieleesi taltioit silloin, kun vielä pystyt muilta peittämään aatoksesi. Voi tulla aika, ettet pystykään lavastamaan kaiken olevan niin kuin pitää.”

Muistin siinä erään äitini ystävän, hienostuneen ja syvästi kunnioitetun kristityn. Yllättäen hän alkoi muuttua. Siisteys alkoi pettää, puheet muuttuivat oudoiksi, vähemmän kristillisiksi, ja lopulta hän alkoi laulaa vanhoja rekilauluja. Äitini ällistyi, kun hänen hillitty ja hieno ystävänsä lauloi täyttä kurkkua: ”Ja se Oolannin sota oli kauhiaa...hurraa...hurraa!”

Äitini älysi viedä ystävänsä lääkäriin, missä todettiin aivokasvaimen aiheuttaneen kyseiset ilmiöt. Painaessaan aivoja se nosti pintaan kauan sitten eletyn elämän. Mitään ei ollut enää tehtävissä, ja niin tämä jalo kristitty kuoli rekilauluja laulaen, mutta Jumalan armo kantoi hänet perille kaikesta huolimatta.

Sen sijaan jouduin vuosikymmeniä myöhemmin paljon arveluttavampaan tapahtumaan, josta jäi ikävä muisto. Menimme erään luterilaisen evankelistan kanssa rukoilemaan sairaalaan hänen kuolevan miehensä puolesta. Samassa potilashuoneessa oli paikkakunnan pitkäaikainen pappi. Kun rukoilimme, hän kaiken aikaa sylki ja sihisi kuin käärme ja hoki sikäläisellä murteella: ”Menkkä pois, menkkä pois...shssss, olkka mitä olette!”

Ystäväni tunsi papin ja kysyi ystävällisesti, josko saisimme rukoilla hänen puolestaan. Vastaus oli jyrkkä: ”EI!” Ystäväni maanitteli, eikö edes Isä meidän -rukous. Edelleen ehdoton ei. ”Entä Herran siunaus?” Ei sitäkään. Ja kaiken aikaa hän sihisi, sylki ja ajoi meitä pois.

Sitten osui paikalle sairaanhoitaja antamaan silmätippoja. Toimenpide sai papin kiroilemaan suun täydeltä perkeleitä niin, että hoitajakin järkyttyi ja torui häntä. Poistuimme sairaalasta miettien; oliko pappi parka koskaan ollut uskossa; oliko hän ollut vain leipäpappi, joka oli saanut enemmän kuin tarpeekseen isämeidästä ja siunauksista, joita oli pakotettu toistamaan vuosikymmenestä toiseen? Hiljainen toivo jäi elämään, että jospa kaikki johtui vain sairaudesta.

Oma enoni dementoitui aivan viimeisinä vuosinaan ennen kuolemaansa. Hän oli ihana kristitty, elänyt koko elämänsä rakastaen Jeesusta ja palvellen vanhimpana seurakunnassa ja vastuunsa tuntevana perheenisänä. Hän ei tuonut itseään esille vaan oli nöyrä ja hiljainen. Vain kovan tahtomisen jälkeen hänet sai todistamaan.

Vaan mitä tapahtuikaan, kun hoksottimet pettivät? Hän alkoi pitää kaiken aikaa kokouksia kotona ja lopulta hoitolaitoksessa. Vaimolleen hän saattoi sanoa: ”Sinä sisar siinä, voisitko johtaa rukoukseen.” Laitoksessa hoitaja oli kysynyt serkultani: ”Mikä mies tämä on, kun hän koko ajan pitää saarnoja, laulaa ja rukoilee?” Vuosikymmenien aikana aivot olivat imeneet muistikuvia Jumalan maailmaan liittyen ja sydän oli viihtynyt taivaallisissa. Kun hoksottimet pettivät, hengellinen aarteisto vyöryi esille.


Lea Kranz