Kristityn ei pidä alistua kulutuskulttuuriin

Kun isobritannialainen Jo Herbert oli 22-vuotias, hän lähti töihin libanonilaiseen orpokotiin. Nuorisotyöntekijänä hän suhtautui uuteen pestiinsä ristiriitaisin tuntein.

– Olin tottunut puhumaan tuhansille teineille, mutta lasten edessä olin kauhusta jäykkänä. Heidän ohjaamisensa on kuin yrittäisi paimentaa kissoja, hän nauraa.

Vaihtoehtoina olivat lasten kanssa oleminen tai hallinnolliset tehtävät. Herbert valitsi jälkimmäisen ja päätyi muun muassa kirjaamaan lasten tietoja muistiin. Hän kävi päiväkausia läpi tarinoita köyhyydestä, laiminlyönneistä ja hyväksikäytöstä.

Erityisen voimakkaasti häntä koskettivat kahden pojan tarinat. Nämä olivat nähneet, kun isä surmasi äidin.

– Olin tietysti tiennyt, mitä maailmalla tapahtuu, mutta ensimmäistä kertaa olin henkilökohtaisesti kosketuksissa epäoikeudenmukaisuuden kanssa.

Herbert meni huoneeseensa, rukoili ja itki. Hän oli vihainen Jumalalle, joka sallii tällaista tapahtua.

– Yhtäkkiä tunsin Jumalan sanovan: Jos ajattelet, että sydämesi särkyy, minun sydämeni särkyy vielä enemmän. Nämä ovat minun lapsiani.

Vastaus sai Herbertin ymmärtämään, kuinka tietämätön hän oli ollut – ei maailman tilasta vaan Jumalan olemuksesta.

Kotimaahan palattuaan hän tunsi vastuunsa uudella tavalla: mitä maailman rikkaimpiin kuuluvan valtion kansalainen voi tehdä? Pohdinta ei jäänyt hetken innostuksen varaan. Herbertistä tuli työntekijä kristilliseen Tearfund-kehitysyhteistyöjärjestöön, ja hän ryhtyi etsimään uusia tapoja elää elämäänsä siten, ettei ainakaan lisäisi muun maailman kärsimystä.

Koko luomakunnan sovinto

Herbert vieraili huhtikuussa Turussa paikallisen vapaaseurakunnan ja orjuuden poistamista edistävän VALO-yhdistyksen vieraana. Hän puhui eettisen kuluttamisen seminaarissa siitä, mitä itse kukin voi tehdä maailman epäoikeudenmukaisuuden vähentämiseksi.

Herbertin mielestä maailmanparannus ei ole hippien haihattelua, vaan sille löytyy vankat teologiset perusteet.

– Kristityt kuulevat paljon puhetta sovinnosta Jumalan kanssa. Se onkin tärkeää, mutta siihen kuuluu myös sovinto toisten ihmisten ja luomakunnan kanssa. On mietittävä suhdetta globaaleihin lähimmäisiin: niihin, jotka ompelevat vaatteemme ja poimivat kahvipapumme.

Yksi Raamatun lupauksista on se, että Jumala luo kaiken uudeksi. Kulutusyhteiskunta sen sijaan opettaa, että tarvitsemme koko ajan upouutta. Herbert siteeraa taloustieteilijä Victor Lebow’ta, joka 1950-luvulla kirjoitti, kuinka talouden pyörät saadaan pyörimään. Lebow’n mukaan ostamisesta on tehtävä rituaalinkaltaista toimintaa ja kuluttaminen on nähtävä henkisen ja hengellisen tyydytyksen välineenä.

Eikö materian lisääntyminen sitten olekaan hyvinvoinnin merkki? Tiettyyn rajaan asti kyllä, mutta nykyään on tultu tilanteeseen, jossa perustarpeet on kauan sitten tyydytetty. Esimerkiksi muotimaailmassa oli vielä 1980-luvulla neljä sesonkia, kun nykyään niitä on 52. Joka viikko kauppoihin tulee uutta tavaraa, ja shoppailusta on tullut harrastus.
Ongelman ydin tulee näkyväksi, kun tarkastellaan, mitä tavaroille tapahtuu ennen kuin ne tulevat kauppoihin, ja mitä niille tapahtuu sen jälkeen, kun kuluttaja on saanut niistä tarpeekseen.

Resurssipula johtaa konflikteihin

Herbertillä on myös hyviä uutisia: äärimmäinen köyhyys on 40 vuodessa puolittunut. Huono uutinen on kuitenkin se, että samassa ajassa maailman luonnon monimuotoisuuskin on puolittunut, kun lajeja on kuollut sukupuuttoon. Tämän vuoksi köyhyys on taas vaarassa kääntyä nousuun.

Saasteiden vauhdittaman ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat alkaneet jo näkyä kuivuutena ja tulvina. Kun resurssit vähenevät ja elinolot heikkenevät, seurauksena on sotia ja konflikteja. Esimerkiksi yhdeksi Syyrian sodan taustatekijöistä on ymmärretty kuiva kausi, joka ajoi ihmisiä maalta kaupunkeihin ja kiristi ilmapiiriä.

Herbert arvioi, että nykyinen pakolaistilanne on vasta alkua.

– Jossain vaiheessa tulevaisuudessa me mietimme tätä aikaa ja sanomme: muistatteko, kun Eurooppaan tuli vain muutamia satoja tuhansia pakolaisia?

Länsimainen kertakäyttökulttuuri on omiaan lisäämään ympäristötuhoja ja eriarvoisuutta. Kaikkeen halpatuotantoon on tavalla tai toisella sekoittunut lapsi- ja orjatyövoimaa.

– Sitten meille opetetaan, että paras tapa auttaa oma yhteiskunta nousuun on kuluttaminen, Herbert huokaa.

Kuka tästä kaikesta on vastuussa? Ensimmäisenä tulee mieleen syyttää kehitysmaiden alihankkijoita, mutta he ovat puun ja kuoren välissä, kun länsimaiset firmat yllyttävät heitä kilpailemaan keskenään nopeudessa ja kustannuksissa.

Kuluttajan mahdollisuudet voivat tuntua häviävän pieniltä, mutta lopulta moni asia palautuu yksilöiden valintoihin. Poliitikot pelkäävät äänestäjien menettämistä, ja liike-elämässä puolestaan pelätään asiakkaiden katoamista.

– Meillä on valtaa: sillä on väliä, ketä äänestämme ja keneltä ostamme.
Herbert kannustaa kuluttajia kyselemään tuotteiden alkuperää. Kun tarpeeksi moni on siitä kiinnostunut, tuottajilla ei enää ole varaa paeta vastuutaan.

Pieniä valintoja

Herbert antaa kuulijoilleen neljä vinkkiä, joiden avulla itse kukin voi pienentää oman kulutuksensa haittoja. Ensinnäkin hän kehottaa vähentämään lihan syömistä, sillä sen tuotanto kuormittaa ympäristöä. Jos lihaa syötäisiin harvemmin mutta siitä oltaisiin valmiita maksamaan enemmän, tuottajatkin olisivat mielissään.

Toiseksi hän neuvoo tukemaan ympäristöystävällistä energiantuotantoa. Tämä on nykyään paljon helpompaa kuin vaikkapa kymmenen vuotta sitten, sillä vaihtoehtoja on enemmän ja ne ovat muuttuneet halvemmiksi.

Kolmas vinkki liittyy matkustamiseen. Ympäristön kannalta kuormittavin matkustustapa on lentäminen, joten Herbert kehottaa miettimään sille vaihtoehtoja.

– Olisi tekopyhää neuvoa muita olemaan lentämättä, koska itse joudun tekemään sitä niin paljon, mutta aina kun mahdollista, valitsen muun kulkuneuvon.

Viimeisenä neuvona Herbert mainitsee Reilun kaupan tuotteiden suosimisen. Systeemi ei ole täydellinen, mutta se on onnistunut parantamaan maailmankaupan valvontaa ja kehitysmaiden työoloja.

Kuluttajan osa ei ole helppo, sillä hyvät valinnat vaativat tietoista ponnistelua. Herbert kertoo tuntevansa monia lontoolaisia opiskelijoita, jotka eivät pese vaatteitaan vaan ostavat likaantuneiden tilalle uusia. Kyse ei ole siitä, että opiskelijat olisivat rikkaita. Ostaminen vain on houkuttelevaa, jos itsellä ei ole pyykkikonetta ja uusi vaate maksaa vähemmän kuin vanhan pesettäminen.

Herbert kuitenkin muistuttaa, että kristittyinä meidän täytyy vaatia toisenlaista maailmaa.

– Ostaminen on kuin äänestämistä. Jos ostan halvan, epämääräisissä olosuhteissa teetetyn vaatteen, annan ääneni nopean kierron puolesta.

Herbert elää niin kuin opettaa, sillä hän noudattaa zero waste -elämäntapaa, jossa pyritään minimoimaan jätteen määrä. Hän välttelee muovipakkauksia, mikä tarkoittaa muun muassa sitä, että hän menee kaupan kalatiskille lasipurkin kanssa ja tekee itse oman hammastahnansa.

– Kun Jumala haastoi minua tähän, ensin ajattelin, että ei ikinä. Se on liian vaikeaa, ja muut pitävät minua hulluna. Jumalalla on kuitenkin yleensä tapana saada tahtonsa läpi, joten tässä sitä ollaan.


Säde Loponen