Konferenssia ja leirimuistoja

Tapasin konferenssissa Keuruulla tuttuja, joiden kanssa ensikontakti on jo 52 vuoden takaa. Kun pieni, pyöreä 6-vuotias poika pääsee isoveljensä ansiosta alaikäisenä lastenleirille, niin siinä rakennetaan jotain sellaista, mikä näin miltei kuusikymppisenä edelleen tuntuu luissa ja ytimissä.

Minä, joka en osannut sitoa kengännauhojani, pääsin mukaan. Minut otettiin hellään huolenpitoon muiden mukaan mukavaan seuraan ja tapahtumiin ilman omia ansioita. Sain kokea itsensä hyväksytyksi isompien seuraan ja sain kuunnella heidän juttujaan.

Pihlajaniemen Veijo ja Sandbergin Alarik pitivät raamattutunteja, mutta minulle merkittävimpiä olivat ne väliajat. Noin kymmenen vuotta vanhemmat pojat kokoontuivat juttelemaan eivätkä hätistäneet minua pois seurastaan. Nämä kaverit ovat sen jälkeen olleet lähetystyöntekijöitä, kuoronjohtajia, merkittävissä asemissa työelämässä. Taitaa sieltä yksi kansanedustajakin löytyä. Yhä edelleen minulla on hyväksytyksi tulemisen tunne heidän seurassaan ilman omia ansioita.

Kun meille Kan-kotiin tulee kaveri kuntoutumaan päihdekierteestä, niin siinä tarvitaan lempeää vastaanottoa, huolenpitävää mieltä ja ihmisen kuuntelemista. Tarvitaan rakkautta, joka ei katso ihmisen tekoihin vaan siihen, että ihminen on arvokas sellaisenaan. Se, että ihminen kokee itsensä tervetulleeksi ja arvostetuksi, antaa paremman mahdollisuuden tarkastella omaa elämää.

Ihminen ei ansioidu edes rikosten määrällä tai pahuudella, vaan häneen suhtaudutaan tulevaisuuden mahdollisuuksien kautta. Jokaiselle pyritään luomaan parhaat mahdolliset olosuhteet ja tuki päästä uuden elämän alkuun yhdessä muiden kanssa.

Valttikorttina Kristuksen rakkaus

Meillä on paras valttikortti käsissämme: Kristuksen rakkaus jokaisen osaksi. Se on yli ymmärryksen käyvä asia. Kenenkään ei tarvitse ansioitua, vaan me kaikki vajavaiset saamme turvautua häneen ja jättää itsemme hänen hoitoonsa. Ei ole parempaa eikä huonompaa, vaan on yhdessä kulkevia kavereita, jotka tukevat toinen toisiaan. Tittelit ja meriitit menettävät merkityksensä, ja toinen toisemme kunnioitus on arvossaan. On hienoa, kun saa nauttia toisen menestyksestä.

Olemmeko minä ja me uskovat sortuneet siihen, mistä Raamattu varoittaa? Arvostammeko ihmistä hänen ansioidensa ja oppineisuutensa mukaan? Omakin arvo nousee, kun saa tuntea yhteiskunnassa arvostettuja henkilöitä. Eikö meidän tehtävämme olisi nostaa heikkoja ja langenneita ja kulkea heidän rinnallaan?

Sekin tulisi muistaa, että jokaisen tittelin takaa löytyy lähimmäinen. Tapasin erään olympiavoittajan, joka sanoi, ettei sillä voitolla ole mitään merkitystä hänelle enää. Ennen niin lennokas askel oli lyhentynyt hyvin lyhyeksi. Arvostukseni häntä kohtaan kyllä nousi aidon kohtaamisen ja elämän tarkastelun vuoksi. Jälleen sain tällaisena intohimoisena penkkiurheilijana muistutuksen siitä, mikä elämässä loppuen lopuksi on merkittävintä.

Rakastetaan itseämme ja jokaista kohtaamaamme ihmistä. Kohdataan heidät tulevaisuuden mahdollisuuksien kautta. Suhtaudutaan kaikkiin, niin kuin he olisivat jo uskossa, koska ihminen tulee sellaiseksi, kuin hänen oletetaan olevan.

Jeesus kehotti meitä tekemään kaikki hänen opetuslapsikseen ja opettamaan heitä. Me itse saamme myös oppia siinä samalla.

Jouko Vuorenniemi

Kirjoittaja on Kan ry:n toiminnanjohtaja.