Johtotähtenä kutsumus

Herman ja Helena Bloméruksen kodissa Vantaalla soi usein hengellinen musiikki %u2013 joko äänitteiltä tai itse soitettuna ja laulettuna. Kuva: Ruut Ahonen
Herman ja Helena Bloméruksen kodissa Vantaalla soi usein hengellinen musiikki %u2013 joko äänitteiltä tai itse soitettuna ja laulettuna. Kuva: Ruut Ahonen
Viisikymmentä vuotta mitä tahansa on pitkä aika. Herman Blomérus on elävä esimerkki siitä, että jos tuon ajan käyttää Jumalalta saadun tehtävän parissa, eläkkeelle jäämistä ei odota perinteiseen tapaan. Pikemminkin eläkepäivät tuntuvat kiusalliselta ihmisten keksinnöltä – ei omien kaikkivoipuuskuvitelmien vuoksi, vaan koska kokee, että Jumalan kutsu on elinikäinen ja yhä voimassa.

Nuori poika sielunhädässä

Herman Blomérus tuli uskoon 15-vuotiaana Kauniaisissa Suomen Raamattuopiston tilaisuuksissa.

– Siellä julisti herätyssanomaa kuuluisa rovasti Urho Muroma. Kun hän puhui taivaasta, olisin heti halunnut sinne. Mutta kun hän käänsi helvetin puolelle, tuntui kuin olisi jalkoja polttanut, Herman kuvailee.

– Näitten voimakkaitten saarnojen alla tulin synnintuntoon ja herätykseen.

Nuori mies poti kadotuksen pelkoa niin, että haki apua hätäänsä aikuisilta jopa keskellä yötä. Hänet passitettiin lääkäriinkin, mutta todettuaan pojan terveeksi lääkäri käski hänen juoda vettä koulujännitykseen.

Kyse oli kuitenkin jostakin ihan muusta, joka valkeni Hermanille eräässä hartaushetkessä, jossa puhuja käsitteli Johanneksen evankeliumin kohtaa 3:16.

– Oivalsin, että minä olen se ”ei yksikään”. Kun uskon Jeesukseen, en joudu tuomittavaksi, vaan saan iankaikkisen elämän Jumalan taivaassa.

Ratkaisevat kesäjuhlat

Herman Bloméruksesta haluttiin kouluttaa Raamattuopistolla pappi, mutta sisimmässään hän kaipasi vain syvempää yhteyttä Jeesukseen. Pian hän löysikin tiensä Helsingin Saalem-seurakuntaan, jossa tuolloin vaikuttivat helluntaiherätyksen arvostetut julistajat Eino ja Veikko Manninen sekä Kai Antturi.

– Saalemissa käydessä koin, että tämä on paikkani.

Jumala johdatti eteenpäin hyvin luonnollisesti, muun muassa vuoden 1963 kesäkonferenssiin Hämeenlinnan Katinalassa.

– Katselin rannassa uskovien upotuskastetta. Ajattelin, että tuo se olisi minunkin tieni, mutta pelkäsin kirkollisia ystäviäni. Ajattelin, että he pettyvät hirveästi, Blomérus muistelee.

– Olin jo kävelemässä rannasta kentälle, kun Eino Manninen tuli vastaan ja sanoi, että ”Poika, missä sinun valkoinen kastepukusi on?” Sanoin, että se on tuolla teltassa. ”Kiireen vilkkaa sinne ja puku päälle. Uskossa mene eteenpäin ja nyt kasteelle.”

Samainen konferenssi määritti nuoren miehen koko tulevaisuuden. Hän päätyi rukoilemaan Pyhän Hengen täyteyttä opiston alakertaan osana suurta joukkoa.

– Minun kohdalleni sattui vanhempi naishenkilö, joka hartaasti rukoili puolestani. Huomasin hänen väsähtäneen, ja hän kyseli, miksi en jo täyty Pyhällä Hengellä. Hän jätti minut yksin siihen Herran eteen.

Silloin Jumala puhui.

– Yhtäkkiä taivas avautui ja näin Jeesuksen ristillä. Hänen päässään oli piikkikruunu ja kädet ja jalat olivat lävistetyt. Sanoinkuvaamaton voima laskeutui opiston alakertaan, ja suuri joukko meitä täyttyi Pyhällä Hengellä samassa yhteydessä, Herman kertoo.

– Itkin, nauroin ja ylistin. Joku toi vain nenäliinoja.

Samassa hetkessä nuorimies sai kutsun evankeliumin julistajaksi.

Osa sydäntä Kanadassa

Tänä vuonna tulee 50 vuotta siitä, kun Herman Blomérus siunattiin evankelistaksi Pietarsaaren Talvipäivillä. Tuosta asti kutsu on määrittänyt suunnan. Se myös koeteltiin heti alkuun, jolloin Herman kiersi palkatta koeevankelistana, yöpyi välillä hyytävissä oloissa jonkun nurkissa ja myi kokousten pidon ohessa kirjoja ja äänitteitä saadakseen matkarahat seuraavalle paikkakunnalle.

Viiteen vuosikymmeneen on mahtunut niin seurakuntapastorin tehtäviä Suomessa, hengellisen musiikin levyttämistä sekä itse että Romanos-yhtyeen kanssa kuin siirtolaistyötä Kanadassa, josta Blomérukset palasivat työjaksolta viime joulukuussa.

– Siirtolaistyö on ollut hyvin mielekästä siksi, että se on suuresti ihmisläheistä. Aina kun tapaa suomalaisen, tuntuu, että tapaa sukulaisen, Blomérus sanoo.

Tällä hetkellä monet siirtolaisseurakunnat  oimivat jo pitkälti englanniksi. Bloméruksen mielestä suomenkielistä satoa olisi kuitenkin vielä. Tämä kävi ilmi muun muassa äskettäin Sudburyssa.

– Esimerkiksi Laula kanssamme -tilaisuudet joka kuukausi kokosivat 50–80 ulkopuolista ihmistä. He halusivat laulaa ja olla Jumalan sanan ääressä.

Blomérus toivoo, että siirtolaisseurakunnat huomaisivat myös suomenkielisen tavoittavan työn tarpeen ennen kuin se kuopataan täysin.

– Olen tehnyt siirtolaistyötä kaikkiaan 13 vuotta, ja olen sitä mieltä, että suomalaisen työn hautaamisen aika ei ole vielä.

Ydin on Kristus

Herman Blomérus on toiminut esimerkkinä kutsumustietoisesta romanijulistajasta, joka ei ole lähtenyt matkaan tunteiden vallassa – vaikka aluksi tällaistakin asennetta tuli vastaan. Ajan myötä lähestymistapa kuitenkin muuttui.

– Monet ovat kysyneet, mikä sinun kutsumuksesi on. Uskon, että se on Kristus-keskeinen julistaja. Haluaisin olla tätä loppuun asti, Blomérus painottaa.

Juuri Kristukseen keskittymisestä versoo aina uusi tuoreus. Herman on vakuuttunut siitä, että juuri se toimii ja juuri sitä ihmiset tarvitsevat. Ydinasiat ovat kantaneet myös julistajaa itseään niinäkin vuosina, joina lähipiirissä tragedia seurasi toistaan.

Herman Blomérus palaa yhä halusta kertoa ihmisille, mistä pelastus löytyy. Eikä mikään rohkaise häntä enempää kuin nähdä uskon syttyvän ihmisen sydämessä.

– Se on tämän kaiken tarkoitus, että taivas täyttyy.


Ruut Ahonen


40/201

Helluntaiseurakuntien jäsenkehityksessä pientä virkistymistä
Seurakunnat: Maksukorttidiakonian myötä keskustelut ovat muuttuneet syvällisemmiksi
Kuurojen työtä jo 50 vuotta – Juhlavuosi huipentuu Juhannuskonferenssin puheenvuoron lisäksi lokakuussa pidettävään juhlaan
Seurakuntien perustajille uusia verkostoja