”Jeesus on ykkösasia”

Kuopiolaissyntyinen Anja Akujärvi on eläkkeellä oleva laboratoriohoitaja, lintuharrastaja ja Ivalon helluntaiseurakunnan hallituksen puheenjohtaja. Perheeseen kuuluvat aviomies, kolme aikuista lasta ja lastenlapsia. Keskiviikkoisin Akujärven voi bongata seurakunnan kirpputorilta.
Kuopiolaissyntyinen Anja Akujärvi on eläkkeellä oleva laboratoriohoitaja, lintuharrastaja ja Ivalon helluntaiseurakunnan hallituksen puheenjohtaja. Perheeseen kuuluvat aviomies, kolme aikuista lasta ja lastenlapsia. Keskiviikkoisin Akujärven voi bongata seurakunnan kirpputorilta.

Kun kaipaan piristystä, hyppään autoon ja lähden linturetkelle. Kameran otan mu­kaan: lintujen kuvaaminen on tämänhetki­nen ykkösharrastukseni. Linnut ovat kau­niita, ja niitä on kiva seurata.

 

Viime päivinä olen rukoillut eniten sitä, että oppisin kuuntelemaan, mitä Jumalal­la on asiaa – ja että jaksaisin viipyä hänen edessään niin kauan, että kuulisin.

 

Viimeksi suutuin luultavasti aviomiehelle. Olen nykyään hidas suuttumaan, enkä edes muista, milloin suutuin viimeksi. Yleises­ti olen positiivinen luonteeltani ja näen asi­oissa ja ihmisissä myönteiset puolet.

 

Kadun sitä, että en tullut uskoon nuorem­pana; olin yli 30-vuotias, kun tulin uskoon.

Muuta en osaa sanoa katuvani. Toki olen välillä lyönyt päätäni seinään eri elämänti­lanteissa, mutta en tiedä, osaisinko silti teh­dä mitään toisin.

 

Hengellinen kokemus, jota en unohda, oli uskoon tulemiseni. Se oli kokemuksena ehkä vielä voimakkaampi kuin ensimmäi­nen Pyhällä Hengellä täyttyminen. Vapau­den tunne, joka seurasi sitä, kun minulle ju­listettiin synnit anteeksi, oli niin voimakas. Tuntui, että olin saanut jotakin, jota olin to­della kaivannut.

 

Lappiin minut toi työpaikka. Kun valmis­tuin, toinen kahdesta tarjolla olevista työ­paikasta oli Kittilässä ja valitsin sen. Enkä ole katunut. Tästä on tullut kotiseutuni, vaikka välillä napisenkin kylmyyttä.

 

Vain harvat ystävistänikään tietävät, että nukun villasukat jalassa. Kun vanhin poi­kani oli aikoinaan seurakunnan lastenlei­rillä, hän toi siellä julki äitinsä salaisuuden: äiti katselee televisiosta poliisisarjoja. Neiti Marplea tulee edelleen nykyään joskus kat­sottua.

 

Eläkeläisen suurin ilo on vapaus: saa teh­dä, mitä itse haluaa, eikä kukaan komenna. Suurin suru on se, että kaikki läheiset eivät ole uskossa. Se on ikuinen rukousaihe.

 

Jos voisin muuttaa yhden asian suoma­laisseurakunnissa, se olisi se, että kunni­oittaisimme enemmän toisia uskovia riip­pumatta siitä, mihin kirkkokuntaan tai herätysliikkeeseen he kuuluvat.

 

Jeesus on auktoriteetti ja pelastuksen läh­de. Ykkösasia. Välillä kaipaan sitä, että voi­sin myös nähdä hänet; tuntuu, että rukouk­sen kohdistaminen olisi helpompaa, jos nä­kisi, kenelle puhuu.

 

 

Heikki Salmela

 




10/2016Kirjallisuus:The

Helluntaiseurakuntien jäsenkehityksessä pientä virkistymistä
Seurakunnat: Maksukorttidiakonian myötä keskustelut ovat muuttuneet syvällisemmiksi
Kuurojen työtä jo 50 vuotta – Juhlavuosi huipentuu Juhannuskonferenssin puheenvuoron lisäksi lokakuussa pidettävään juhlaan
Seurakuntien perustajille uusia verkostoja