Horsmat ja vähän muutkin surut

Eino Leino väittää Väinämöisen laulussaan: ”Ei suruja monta ihmislapselle suotu: Yks sydämen suru, elon huoli toinen ja kolmansi korkean, ankaran kuoleman suru.”

Ihan kuin Eikka vähättelisi. Tuohon elon huoleen liittyy jo vaikka mitä. Ja jos on saanut haikeuteen taipuvaisen luonteen, saa olla aina suremassa.

Kun olin pikkutyttö, äiti kertoi vanhan kansan kutsuvan teitten varsien ja pellonpiennarten kaunista maitohorsmaa syksyn kynttiläksi. Siitä lähtien tunsin selittämätöntä surua joka kesä horsman alkaessa kukkia (joskus jo juhannuksen tienoilla). Syksy muistutti liian varhain itsestään.

Kuulun niihin, jotka tekevät surutyötä koko elämänsä. Tämä pitää ymmärtää oikein: suremista on, vaikkei surun kohde aina olisikaan mitenkään vakava tai iso. Vaikka ilo on minulla pinnassa, on sen alla paljon haikeaa.

Menneeseen kesään osui muutakin kuin horsmien – eli kesän loppumisen – sureminen. Ensin oli Mauno Koiviston hautajaiset. Tuosta surupäivästä, siunaustilaisuudesta sekä vanhojen haastattelujen ja dokumenttien seuraamisesta kehittyi muistojuhla, jota vietin koko kesän aina tänne syksyn piteneviin iltoihin saakka. Luin kaupunginkirjaston uskollisella myötävaikutuksella tuhansia sivuja sekä Koiviston omaa tekstiä että hänestä kirjoitettua. Parasta lukemaani oli 30- ja 40-lukujen ajankuvaus ja sotakokemukset Koiviston teoksessa Koulussa ja sodassa.

Sitten naapuri menehtyi pitkän syöpätaistelun jälkeen alkukesän vehreimmässä kukoistuksessa. Perheystävä ja aviomiehen läheisin nuoruuskaveri otti ja kuoli noin vain, kesken työpäivän heinäkuisena maanantaina. Hänen arkkunsa mukana maan poveen meni myös osa nuoruuttamme.

Suru riipoo eri tavoin. Naapuria saivat läheiset pitää kädestä ja lähtijä sai kuulla sanat, jotka rukouksessa lausuttiin. Nuoruuskaveria ei ehtinyt hyvästellä – eikä hänelle suotu sairas- saati kuolinvuodetta.

Turvaan surun ja ilon ja elämän kysymysten keskellä Raamatun sanoihin. Ne laittavat ihmeen terävällä tavalla asiat oikeaan mittakaavaan. Jotain kutkuttavan hilpeää on Saarnaajassa. Sitä kannattaa lukea, jotta kykenisi arvioimaan murheensa laadun. Tällaisen vakavikon olisi terveellistä osata nauraa itselleen.

”Niin, jos ihminen elää vuosia paljonkin, iloitkoon hän niistä kaikista, mutta muistakoon pimeitä päiviä, sillä niitä tulee paljon.” (Saarn. 11:8.) Eikä Saarnaaja olisi se mikä on, ellei tämä jae jatkuisi näin: ”Kaikki, mikä tulee, on turhuutta.”

Paavali, toinen mutkikas ilmaisija, on harvinaisen selkeä muistuttaessaan Jeesuksen olevan ”runsaan lohdutuksen Jumala”. Eli ei täällä yksin olla suremassa.

Metodistipastori Jori Brander määrittelee hyvin lohduttamisen sanoessaan, että sen päämäärä ei ole kivun kieltäminen tai turruttaminen, vaan särkyneen mielen taluttaminen  vaikeiden aikojen yli kohti parempaa. Lohduttajina meidät on Branderin mukaan kutsuttu lähimmäisemme vierelle, joten tehtävämme on tällöin kulkea hänen rinnallaan, ei jättää häntä yksin.

Kristiina Kunnas

Kirjoittaja oli Ristin Voitto- ja Hyvä Sanoma -lehtien toimittaja 1984–1997 ja työskentelee KD-lehden toimituspäällikkönä.