Hopee ei oo häpee

Sopivasti Rion olympialaisten aikaan ja tunnettuna ruumiin kulttuurin, tinkimättömän harjoittelun ja monipuolisen liikunnan ystävänä rupesin pohtimaan voittamisen dilemmaa kristillisestä näkökulmasta.

Ensin kuitenkin haluan motkottaa olympialais-sanan äänneongelmasta. Suomi ehkä ainoana kaikista kielistä on pakottanut sanan "olympialaiset" ääntymään vieraskelisen kirjoitusasun mukaan. Oon ja yyn liitto tuottaa ongelmia varmasti kaikenmaalaisille, ei pelkästään suomalaisille urheilutoimittajille. Muissa kielissähän on tajuttu mennä sillä, mikä sopii suuhun parhaiten, eli oon kaveriksi on luonnostaan valikoitunut i-kirjain. "Olympics", "Olympic games". Olympiques. Die Olympischen Spiele. Ne osaavat kaikki sanoa sen yyn iinä. Ja hyvältä kuulostaa.

Oikeakielisyyden vaalijana toki pidän huolta, että aina äännän sen yyn sinne olympia-sanaan, mutta voisin kyllä hyvin luopua tästä luonnottomuudesta ja liittyä "Iin kannattajat" ry:hyn.

Palatkaamme tämän pienen harhapolun jälkeen asiaan, eli voittamiseen.

Olen usein miettinyt tilannetta, jossa samassa urheilulajissa on kaksi tai vaikka useampikin kristitty osallistuja. Vaikka ennen kilpailua jokainen heistä varmasti rukoilee, että "tapahtukoon sinun tahtosi", niin kyllä he varmaan rukoilevat myös onnistunutta suoritusta ja ykköstilaa – voittoa.

Voittaminen ja sen tavoittelu kuuluu ihmisluonteeseen. Sehän on ainoa asia, minkä takia urheilukisoja edes on olemassa.

Jos osallistujille voitto olisi sivuseikka, ja olisi vain tosi vänkää tavata kavereita siinä harrastuksen ohella, niin katsojat, sponsorit ja tuet katoaisivat vikkelästi kuin ilmaiset ämpärit kaupan avajaisissa.

Eedenistä muuton jälkeen yksi ihmisen uusista luonteenpiirteistä on ollut pyrkimys olla parempi kuin kaikki muut. Eipä siinä enää muuta tarvittukaan, varmaankin jo aika lyhyen ajan sisällä Lähiidän alueella kilpailtiin kylien välillä painissa, härkien kellistämisessä ja ja sormikoukussa. Voittajakylä sai sitten hävinneiltä uuhen tai pari.

Voiton, ylistettävän lopputuloksen ja oman onnistumisen puolesta rukoilemisen kääntöpuolena on vielä se, että sitten joku toinen ei voita. Kun rukoilee voittavansa, niin rukoilee samalla heikompaa tuuria toisille. Että olisi parempi kuin toiset...

Liian pitkälle ei tätä ajattelua saa viedä – seuraukset voisivat olla katastrofaaliset: liikenteessä kaikki yrittäisivät kiltisti antaa toisilleen tietä, ja lopulta kukaan ei liikkuisi senttiäkään.

Urheilijan siis kannattaa vain kilpailla lähinnä itsensä kanssa, ja luottaa siihen, että Hänen tahtonsa tapahtuu heillekin, miten kovaa sitten pyristelevätkään.


Mika Kavasto