Hannakaisa Shehu halusi nuorena teatteriohjaajaksi, mutta uskoontulo heitti ajatukset uuteen suuntaan

Anssi Tiittanen [28.5.2023]

– Olen urbaani ihminen, jonka täytyy silloin tällöin päästä merelle. 

Hannakaisa Shehun luonnehdinnassa itsestään on luonnehtijalle ominaista tarkkuutta, joka saa seurakseen ripauksen itseironiaa. 

Mitä merellä tapahtuu? 

– Jonkinlainen nollaus. Meri, aurinko ja kalliot synnyttävät sen. 

– Luontohan on hyvin armollinen. Ei siellä tarvitse olla jotain. Elämän hitaus tulee ilmi: annoit kaikkesi tai et mitään, sillä ei ole vaikutusta mihinkään. 

Lomailu Ahvenanmaan kallioluodoilla käkkyrämäntyjen katveessa on erilaista kuin vaikkapa mökillä Maarianhaminassa, jossa palvelut ovat tarvittaessa lähellä. 

Shehun ajatuksissa elää myös ”lyhyt keikka” eli muutaman päivän matka puoliso Edin kanssa Färsaarille.

      Tein sen päätöksen, että nyt lähden tähän mukaan.

Maa, josta Hannakaisa Shehun perheineen myös usein loma-aikoina löytää, on Italia. Siellä asuu albanialaisen Edin siskoja perheineen. 

Albanialaiset ovat levittäytyneet pitkin Eurooppaa. Rautaesiripun romahduksen jälkeen kokonainen sukupolvi suuntasi pois rutiköyhästä maasta. 

Edin Suomessa asuvia serkkuja kyläilee perheen kotona Pirkkalassa silloin tällöin. 

– Silloin grillataan lampaanlihaa ja porukka tanssii koko yön. Se on ihan fain, mutta en ole siinä kulttuurissa kuitenkaan täysin sisällä. 

Tampere on puhjennut kukkaan. Edellispäivänä satoi, ja nyt luonto tykittää vihreää vastaansanomattomalla voimalla kaikkialle.  

Helluntaiseurakunnan pastorina tunnettu Hannakaisa Shehu, 45, halusi nuorena näyttelijäksi ja ohjaajaksi. Lukion hän kävi, koska se oli vaatimuksena Tampereen näyttelijäntyön laitokselle. 

Samoihin aikoihin tapahtui isoja asioita. Shehu oli tutustunut helluntailaisiin nuoriin. Nuortenilloista hän löysi itsensä perjantai toisensa jälkeen, vaikka samalla ärsytti. 

– Jossain vaiheessa oli aina pakko mennä ulos röökille, kun en kestänyt meininkiä. 

Isä rakensi päivät tykkejä Tampellan tehtaalla, äiti oli toimistovirkailijana Valmetilla. 

Perheessä oltiin poliittisesti valveutuneita. 

– Aika punaista se meininki oli, 1970-luvun hengessä. 

Shehun (kuvassa 6-vuotiaana) muistelut saavat kuulijassa aikaan suorastaan työläisnostalgisia väristyksiä. Hän on esimerkiksi ollut lapsena Nuorissa kotkissa ja muistaa laulaneensa työväenpuolueen lauluja. Myös lakot ja marssit työväen oikeuksien puolesta Tampereella kuuluivat perheen elämään, ajan hengen mukaisesti. 

Perhe ei kuulunut luterilaiseen kirkkoon, mikä oli vielä tuolloin suht harvinaista. 

– Isä opetti, että tulee uskoa työhön. Heikoimmista pitää kantaa huolta ja ottaa vastuu omasta elämästä. 

– Nämä ovat olleet minusta tärkeitä asioita ja vaikuttaneet siihenkin, mitä itse opetan pastorina. 

Lukiossa Hannakaisa oli se nuori, joka kritisoi ja kyseenalaisti kristinuskoa välillä äänekkäästikin. 

Jotain nuortenilloissa kuitenkin tapahtui. 

– Tein sen päätöksen, että nyt lähden tähän mukaan ja paluuta ei ole. 

Vanhemmille vanhimman tyttären uskoontulo tuli yllätyksenä. Äiti Tuula tuli kuitenkin uskoon myöhemmin. 

Hannakaisa suuntasi vuodeksi IK-opistolle, siitä eteenpäin Livets Ord -seurakunnan raamattukouluun Turkuun. 

Kun edessä oli raamattukoulun toinen vuosi Uppsalassa, silloinen helluntaiseurakunnan johtaja Jarmo Makkonen varoitti Shehua. 

– Jarmo sanoi, että jos nyt lähdet, et tule koskaan toimimaan työntekijänä helluntailiikkeessä Suomessa. 

Ajat olivat vielä vuosituhannen vaihteessa radikaalit, moneen suuntaan. Livets ordin kohtaama kritiikki ei nykyisinkään tunnu Shehusta täysin oikeutetulta. 

– Minusta heitä arvosteltiin jo silloin vanhoista asioista. Siihen mennessä liike oli jo vakiintunut, ja se oli muun muassa perustanut tuhat seurakuntaa IVY-maihin. 

Shehu tunnistaa kritiikissä itseriittoisuutta, joka helluntailiikkeeseen muodostui vuosikymmenten saatossa. 

– Ei Jumalan työtä kukaan voi omistaa yksinoikeudella. On surullista, jos joku ajattelee näin. 

Jarmo Makkonen (1948–2020) oli lopulta yksi niistä seurakunnan johtajista, jotka olivat nostamassa nuorta Shehua esiin.  

Hannakaisa Shehu on ollut pastorina Tampereen helluntaiseurakunnassa nyt 12 vuotta.

     Ihmisillä on yllättävän kapea kuva pastoreista.

Siinäkin Shehu on ajassamme epätyypillinen, että hän sanoo reilusti olevansa ekstorvertti eli ulospäinsuuntautunut. 

– En väsy ihmisten seurassa. Pikemminkin kai pitäisi opetella olemaan enemmän yksin. 

Tämän luulisi olevan hyvä ominaisuus pastorille. 

– Kieltämättä. En joudu ottamaan sellaista roolia, että nyt olen kiinnostunut sinusta. Minua kiinnostaa luonnostaan, mitä ihmiset tekevät ja mitä heille kuuluu. Se tulee luonnostaan, eikä väsytä. 

Shehu kertoo tasapainotelleensa sen välillä, puhuako itsestään pastorina vai ei. 

– Mitään kriisiä ei ole ollut. En kuitenkaan ole halunnut, että minut nähdään ensisijaisesti vain pastorina, enkä ole koskaan painottanut asiaa mitenkään. 

– Se voi rajata ihmisen todella kapeaksi. Ihmisillä on yllättävän kapea kuva pastoreista, etenkin seurakunnan ulkopuolella. 

– Olen pelannut kaksi vuotta lentopalloa porukassa, ja vasta eilen kerroin, että olen pastori. En halua, että minua katsotaan vain sen filtterin läpi. 

Onko tilanteita, joissa pastoriudesta on mukava kertoa? 

– Ehkä silloin, kun sen avulla voi ammatillisesti auttaa ihmistä. Silloin tulee ilmi, että olen sen roolin puitteissa vastuussa asioista. 

Missä näet itsesi kymmenen vuoden kuluttua? 

– Olen silloin 55-vuotias. Saatan olla ihan hyvin samassa tilanteessa kuin nyt. Varmaankin haastattelussa vastaamassa näihin samoihin kysymyksiin, Shehu nauraa. 

– Ehkä olen tulossa niinä vuosina mummoksi. Toivon normaalia elämän kiertokulua. 

Hannakaisa Shehu jatkaa matkaa Tampereen kaduilla.  

Hänellä on mustat farkut ja valkoiset tennarit.