Kainuussa asuva maailmankansalainen kuuntelee korpien kuiskintaa ja Jumalan puhetta. Heikki Penttinen kuuluu Sotkamon helluntaiseurakunnan vanhimmistoon ja on entinen lähetystyöntekijä.
Vaimoni mielestä parhaita ominaisuuksiani ovat kohtalainen huumorintaju ja se, että olen aina ollut kiitollinen hänen tarjoamistaan aterioista ja muustakin kotiin ja yhteiseen elämäämme liittyvästä. Moitteita puolestaan tulee siitä, että olen haluton lähtemään kävelylenkille, varsinkin talviaikaan.
Isänä ja isoisänä annan itselleni rohkeasti arvosanan tyydyttävä. Oman arvioni mukaan en ole ollut kovin hyvä kummassakaan virassa, mutta olen kiitollinen molemmista.
Kainuulaisuus on näyttäytynyt minulle yli 50 vuoden aikana vähä-äänisenä ja lujana sitoutumisena seurakuntaan ja lähetystyöhön. Se on myös hillittyä ja uskollista ystävyyttä, ja arvostan sitä suuresti.
Itse olen savo-karjalaisista vanhemmista Helsingin Naistenklinikalla syntynyt evakkopoika, joka on saanut kasvaa Etelä-Pohjanmaalla, tullut uskoon Lapissa ja elänyt Kainuun kansan kanssa korpien kuiskintaa ja Jumalan puhetta kuunnellen.
Halusin luokanopettajaksi, koska koulutodistusta katsellessani totesin, ettei minusta tule lääkäriä. Oli tärkeää valmistua nopeasti ja päästä hankkimaan omaa palkkaa, ja valintaa vahvisti kansakoulunopettajaäitini antama myönteinen kuva opettajan työstä.
Mieleenpainuvin muisto lähetysajoilta oli hetki, jolloin ajoimme perheenä ensimmäistä kertaa Masai Maran luonnonpuiston porteista sisään. Takana oli liejuinen ja vaikea automatka, mutta vihreällä ja kukkivalla savannilla meitä oli vastassa monenkirjava villieläinten runsaus: erilaisia antilooppeja, gaselleja, pahkasikoja, lintuja, korkeita kirahveja ja jyhkeitä puhvelihärkiä. Tällaisia ihmeitä Jumala on luonut! Matkan vaivat ja väsymys haihtuivat hetkessä.
Afrikassa opin, mitä on kunnioittava, sivistynyt keskustelu, sillä minulla oli useita kertoja tilaisuus nähdä sitä paikallisten työtovereideni tapaamisissa. Ehkä opin jonkin verran kärsivällisyyttäkin, kun asiat eivät aina tapahtuneet sovitussa aikataulussa.
Olen ihmetellyt Jumalan voimaa evankeliumissa, joka ylittää monenlaisia muureja. Se ei pysähdy erilaiseen rotuun, kulttuuriin, raudanlujiin heimoperinteisiin, huonoon äänentoistoon tai edes puhujan epätäydelliseen kielitaitoon. Evankeliumi menee eteenpäin kaikkialla maailmassa, myös kotiseurakunnissamme. Toiseksi olen hämmästellyt Pyhässä Hengessä saamaamme voimallista varustusta myös kaikessa arkityössä, esimerkiksi lähetysmaan virastoviidakossa.
Minua harmittaa oma saamattomuuteni tavaroiden raivaamisessa ja järjestämisessä. Muuten ei harmita juuri mikään, sillä vaimoni sanavarastoon ei tällainen sana kuulu, ja vuosikymmenet hänen valoisassa seurassaan ovat kuihduttaneet harmittelun taipumuksen minunkin mielestäni.
Haaveilen ennalleen eheytyneestä ja yhtenäisestä herätysliikkeestä, joka rakentuisi ja kasvaisi Herran pelossa, terveen karismaattisuuden vahvistamana. Seurakuntien vanhimmat voivat olla esimerkkejä Pyhän Hengen kasteen ja henkilahjojen tavoittelemisessa ja niiden raittiissa käytössä, kun taas liiallinen väärästä varoittaminen ruokkii pelkoa koko asiaa kohtaan.
Haaveilen myös runosta, akvarellista, lohesta ja suomenpystykorvan pennusta.
Kun katson peiliin, näen parhaassa tapauksessa komean, hienostuneesti harmaantuvan uskovaisen miehen. Tähän vaikuttaa kuitenkin ratkaisevasti oikea valaistus ja peilin laatu.
Nuoria seurakuntatyöntekijöitä opastaisin kahden raamatunkohdan sanoin: Room. 12:3 ja 1. Piet. 5:5. Itseäni olisi hyödyttänyt kuulla neuvo ”levähdä vähän”. Se olisi ollut vapauttavaa lakihenkiselle ja näyttämishaluiselle monitouhuajalle.
Jeesus merkitsee minulle samaa kuin Hengellisen laulukirjan laulun 58 ja Herramme tulee -kirjan laulun 488 sanoissa: ”Jeesus parhain ystäväni, löytäisinkö vertaista?” ja ”Nyt Hän elää, mun Kristus Herrani! Hän kävelee ja puhelee mun kanssain alati.” Yksi maailman hämmästyttävimmistä asioista on se, että Jeesus, Jumalan Poika ja Vapahtajani, asuu minun luonani Pyhän Henkensä kautta ja haluaa puhella kanssani.