Erikoisin pyhäkoulu ikinä!

Teidän pitää tulla minun kotiini ja johdattaa minun jumalattomat lapseni Jumalan tuntemiseen ennen kuin on liian myöhäistä!

Lasten romani-isän ääni kuulosti puhelimessa hyvin vaativalta ja ehdottomalta. Mutta sitä vartehan me olimme Unkariin tulleetkin, että julistaisimme evankeliumia maan syrjityille, köyhille ja vihatuille romaneille voidaksemme auttaa heitä nousemaan tuosta alennustilan suosta ylös.

Isä kertoi vielä, että kotona asui viisi poikaa, joille meidän pitäisi nyt kertoa pelastuksesta ja Jeesuksesta. Tietenkin lupauduimme ja sovimme vierailun ajankohdan. Kun aika tuli lähteä tapaamaan näitä romani-isän lapsia, vaimoni Tarja pohti ääneen:

– Kamu, pitäisikö pyhäkoulun flanello-kuvat ottaa mukaan? Niistä voisi olla apua lapsille puhuttaessa.

Ajoimme osoitteeseen Danko utca. Suuri kolossimainen rakennus osoittautui köyhälistökortteliksi, jossa asui varattomia ihmisiä. Kapusimme likaisia ja muhkuraisia portaita talon neljänteen kerrokseen. Rosoisen, juuri ja juuri saranoillaan pysyvän oven takana rukoilimme vakiorukouksemme:

– Herra, auta! Oven avasi pitkänhuiskea hampaaton romanimies, joka meidät nähdessä levitti pitkät kätensä tervehdykseen ja alkoi innokkaasti pulputtaa unkarin kieltä. Karhunhalauksen ja märkien poskisuudelmien jälkeen hän pyysi meitä astumaan sisään.

– Tulkaahan tänne peremmälle, esittelen teille lapseni, mies touhusi viittoen meille tietä pieneen tunkkaiseen huoneeseen.

Huoneessa istui viisi jääkaapin kokoista raavasta miestä – eikä ainoatakaan lasta. Ehkä he ovat miehen sukulaisia, joita kiinnostaa nähdä suomalaisia valkonaamoja, ehdin ajatella.

– Saanko esitellä lapseni, isä aloitti.

– Arpi junior, David, Kristian, Benjamin ja Abraham. Toivon, että kerrotte heille evankeliumin. He ovat jumalattomia ja pahoja poikia, ja heidän täytyy tehdä parannus synneistään ja tulla uskoon.

Seisoimme tämän komean miesrivistön edessä, ja tunsimme itsemme avuttomiksi ja aseettomiksi. Vilkaisimme myös vaivihkaa Tarjan kanssa toisiamme: flanellokuvia tuskin nyt tarvittaisiin. Siinä he istuivat – isot lapset, miehenköriläät – kuin kananpojat orrella, odottaen, että alkaisimme puhu heille Jumalasta.

”Pahoja poikia”, isä oli sanonut. Siinä hetkessä päätin kertoa miehille omasta menneisyydestäni ja kokemastani pelastuksesta. Kerroin nuoruuteni vuosista, jolloin elin syvällä synnissä. Kerroin myös siitä, kuinka pääsin irti kahleista. Puhuin puolitoista tuntia eikä minua kertaakaan keskeytetty. Miehet kuuntelivat hiiren hiljaa.

Pian huomasin, että Kristianin silmissä pyöri kyyneleitä. Hänellä oli aivan samanlainen tausta kuin minulla. Sinä iltana sain rukoilla kaikkien poikien pelastumisen puolesta.

Eikä siinä vielä kaikki. Miehet tahtoivat kuulla myös Tarjan henkilökohtaisen todistuksen. Hän teki työtä käskettyä ja kertoi, kuinka hän oli joutunut jo pienenä lastenkotiin mutta löytänyt siellä Jeesuksen.

Kun Tarja lopetti puheensa, viereisestä huoneesta tuli esiin nuori lapsenkasvoinen tyttö. Kävi ilmi, että hän oli Davidin raskaana oleva vaimo, jolla oli aivan samanlainen kohtalo kuin Tarjalla. Ja niin saimme rukoilla myös hänen puolestaan.

Tämä kohtaaminen romaniisän kodissa oli elämämme erikoisin pyhäkoulukokemus.


Kari Honkanen

Kirjoittaja työskentelee romanilähetystyössä Várpalotassa, Unkarissa.