Ensimmäinen äitienpäiväni

Valta kotonamme on vaihtunut. Demokratia on muisto vain, ja elämme nyt diktatuurin ajassa.

Meille vajaat viisi kuukautta sitten muuttanut pieni yksinvaltias määrää suvereenisti tahdin ja odottaa itseään palveltavan vuorokauden ympäri. Häntä ei kiinnosta se, keskeytyykö uneni juuri sen makeimmassa vaiheessa tai jäähtyykö ruokani lautaselle. Kun käskyhuuto kajahtaa, on toimittava mahdollisimman nopeasti – ja tietenkin juuri hänen ehdoillaan.

Olimme mieheni kanssa toki varautuneet hallintamuodon muuttumiseen, mutta sen läpikäyminen teoriassa on eri asia kuin eläminen uuden vallan alaisuudessa käytännössä. Teoriatieto ei auta pääsemään käsiksi omiin reaktioihin ja niihin toisinaan hyvinkin syviin tunteisiin, joita diktaattorimme edesottamukset aiheuttavat.

Olimme saaneet myös viranomaisten järjestämää valmennusta, mutta pelkät kalvosulkeiset ja keskusteleminen eivät riittäneet konkretisoimaan, miten elämämme todella mullistuisi muutoksen myötä.

Se, miten ihminen kokee muutoksen, riippuu paljolti siitä, minkälaisia tunteita muutos hänessä herättää. Diktatuuriin siirtyminen on toden totta nostanut esiin paljon tuntemuksia. Itsevaltiaamme on varsinainen tunnekasvattaja, sillä jo pelkällä olemuksellaan hän saa esiin tunteita, joita en aiemmin tiennyt olevan olemassakaan tai joiden voimakkuudesta minulla ei ollut kunnon käsitystä.

Voi sitä pohjatonta neuvottomuutta, kun kaikista hyvistä yrityksistäni huolimatta mikään ei tunnu kelpaavan hänelle. Entä mikä maailmoja syleilevä ilo ja pakahduttava rakkaus, kun herään aamulla hänen kujerteluunsa ja näen leveän hymyn, joka valaisee koko huoneen. Silloin tiedän, että kaikki turhautumisen, väsymyksen ja kiukunkin tunteet voi kestää. Pohjavireenä on suunnaton kiitollisuus siitä, että saan kokea tämän kaiken.

Diktaattorimme on myös mitä mainioin opettaja. Olen esimerkiksi oppinut syömään lennossa, nukkumaan jatkuvassa valmiustilassa ja tekemään aiemman kolmen asian sijaan keskimäärin viittä asiaa yhtä aikaa. Siedän jo melko hyvin sitä, että ehdin harjata hampaani ja tukkani useimmiten vasta iltapäivällä.

Maailmani ei enää horjahda raiteiltaan, vaikka kala palaa uuniin tai märät pyykit ovat unohtuneet pesukoneeseen – sellaista sattuu. Pieni opettajani on auttanut minua suhteuttamaan asioita ja näkemään selkeämmin, mikä elämässä on todella tärkeää.

Käsitykseni tehokkaasta ajankäytöstä on muuttunut: useimpina päivinä minulle riittää se, että saan pidettyä opettajani tyytyväisenä ja itseni jotakuinkin toimintakykyisenä. Muita asioita ehtii tehdä sitten joskus.

Olen oppinut uutta myös itsestäni. Kuten sen, että lataudun parhaiten hiljaisuudessa yksikseni – tai latautuisin, jos omaa aikaa olisi. Ja sen, että muistini tarvitsee vähintään viisi tuntia yhtäjaksoista unta yössä toimiakseen kohtuullisesti.

Kaikkein tärkeimmän asian olen kuitenkin oppinut Jumalasta. Kun katson pientä diktaattoritunnekasvattaja-opettajaani, jonka vuoksi saan tänä vuonna viettää ensimmäistä äitienpäivääni, ymmärrän vähän paremmin kuin aiemmin, miten syvästi Jumala iloitsee katsoessaan minua ja mitä hänen pyyteetön rakkautensa tarkoittaa. Sitä ei voi ansaita, niin kuin pieni lapsikaan ei tee mitään suorituksia saavuttaakseen äitinsä rakkauden.

Äitiys on vielä paljon enemmän kuin arjen mullistuksia, syviä tunteita ja uuden oppimista. Se  on elinikäinen matka, joka on minulla vasta alussa. Se on Jumalan suuri lahja, joka saadaan armosta. Se on kaunis kuva Jumalan rakkaudesta meitä lapsiaan kohtaan – sinua, minua ja pientä suloista poikaani.


Minni Heinilä