”En ole koskaan tuntenut itseäni vanhaksi koulutyöhön”

Satakuntalainen kirjailija, koulutyöntekijä, kansalaissodan asiantuntija ja rutikuivan huumorin mestari Jukka Mäkinen rakastaa puhua puuta heinää.

Me satakuntalaiset olemme tunteitamme hyvin avoimesti osoittavia ihmisiä, jonka huomaa muun muassa siitä, että halaaminen tapahtuu kättelemällä pöydän yli. Ja kun joku onnistuu jossain oikein hyvin, saatamme intoutua sanomaan kaverille, että olisi se huonomminkin voinut mennä.

Jos heräisin vuoden 1918 talvella, liittyisin käpykaartiin, pasifisti kun olen aina ollut, vaikka sympatiat saattaisivat olla punaisten puolella.

Kansalaissodasta kiinnostuin, koska se kulki suvussa ja näin sen vaikutuksia rakkaassa herätysliikkeessämme vielä tullessani mukaan vuonna 1975.

Kirjan kirjoittamiseen kuluu aikaa keskimäärin puolesta vuodesta vuoteen. Riippuu kovin monesta seikasta, mutta sanotaan nyt vaikka näin.

Monet kysyvät nopean kirjoittamistaidon salaisuutta, mutta en osaa vastata muuta kuin sen, että mitä enemmän kirjoittaa, sen enemmän sitä oppii tekemään.

En ole koskaan tuntenut itseäni vanhaksi koulutyöhön, koska olin sitä aloittaessani jo kolmekymmentä täyttänyt, eli ikäloppu kohderyhmän mielestä jo silloin.

Avauslainini luokassa on yleensä ”Sveiki, sveiki and greetings from Finland”.

Toinen hyvä laini on "ja nyt mussukat kuunnelkaa, sillä setä aikoo paiskoa ilmoille pelkkää asiaa”.

Vaimossani Merjassa parasta on se, että hän jaksaa tukea minua pienistä omituisuuksistani huolimatta.

En koskaan unohda hetkeä, jolloin tulin uskoon ja elämäni sai vallan uuden suunnan. Enkä tietysti poikieni syntymiä.

Rakastan puhua puuta heinää ja asian vierestä, ja väännellä muiden sanoja ja kyseenalaistaa kaikki väitteet, koska se rentouttaa.

Kun kaipaan piristystä, kuntelen vanhaa bluesia ja luen runoja tai jonkun suuren Jumalan miehen elämänkertaa. Hyvä romaanikin kelpaa.

Lapsuuden haaveammattini oli kirjastonhoitaja, koska kuvittelin heidän toimenkuvansa olevan vain sitä, että he lukevat kaiket päivät kirjoja.

Kun katson peiliin, näen vanhan äijän, jonka naamasta on helppo lukea, että matkaa on takana takuulla enemmän kuin edessä. Mutta vielä mennään niin, että ovenpielet kolisevat.

Kevät on hienoa aikaa... Niin mutta onko se sitä todella. Syksy se jotain on, kuolleet lehdet havisevat polulla kävellessä ja tuuli ajaa vettä puista niskaan.

Jeesuksen opetuslapsista olisin todennäköisesti… en tiedä. Epäilen vahvasti, että en olisi näin kyynikkona päässyt sisäpiiriin ollenkaan. Uskoisin ja seuraisin Mestaria sillä tavalla vähän kauempaa