Ei tartte tehdä numeroo

Jeesuksen vertauksessa isä järjestää juhlat kotiin palanneelle lapselleen, joka on menettänyt omaisuutensa ja maineensa. Tuhlaajapoika saa uudet vaatteet, sormuksen sormeensa ja vasikanpaistia pitopöytään. Poika suostuu järjestelyihin mukisematta; kaikesta päätellen hän ei ole kotoisin Hämeestä.

Olen syntyjäni hämäläinen, joten tiedän, mistä puhun. Me olemme huonoja juhlimaan. Ihailen ihmisiä, jotka pistävät pirskeet pystyyn vähäisimmästäkin syystä, mutta itse olen luikerrellut elämäni tähänastisten merkkipaalujen ohi niin vähin äänin kuin mahdollista. Häissäni esimerkiksi oli vain lähimpiä perheenjäseniä, ja kun esikoiskirjani julkaistiin, päähäni ei pälkähtänyt järjestää minkäänlaista julkistustilaisuutta.

Varsinainen antikliimaksi oli yliopistosta valmistuminen: poimin lattialta postin tuoman kirjekuoren, josta löytyi tutkintotodistus. Jaahas, nyt sitä ollaan sitten maistereita, totesin ja palasin ripustamaan pyykkiä tai mitä ikinä olinkin tekemässä. Osallistuin sentään yliopistolla järjestettyyn juhlaan vanhempieni kanssa. Jälkeenpäin ajelimme ympäri Tamperetta etsimässä ravintolaa, koska meille maalaisille ei ollut juolahtanut mieleen tehdä pöytävarausta.

Juhlakaluna oleminen vaatii joko luontaista taitoa paistatella huomion keskipisteenä tai siihen harjaantumista. Halu vetäytyä taustalle voi tosin kummuta myös liiallisesta itsetarkkailusta: olenko saavutukseni juhlan arvoinen, onko tämä noloa? Itsekeskeisen vatvomisen sijaan voisikin keskittyä tarjoamaan muille mahdollisuuden ilonpitoon, kuten tuhlaajapojan tapauksessa.

Oma lukunsa on kursailu, joka näyttää vaatimattomalta mutta vaatii vastapuolelta hienovaraisten merkitysvivahteiden lukutaitoa. Opin tästä jotain, kun paistoin lettuja seurakunnan tapahtumassa. Pari vanhempaa naista odotteli vuoroaan lähistöllä, ja useaan otteeseen tarjouduin antamaan heille syötävää jonon ohi. ”Ei tarvitse”, he vastasivat joka kerta iloisesti.

Kun tapahtuma oli lopuillaan, rouvien suunnalta alkoi kuulua mutinaa: ”Koko päivä odotettiin eikä mitään saatu.” Sisälläni alkoi kiehua, ja jos en olisi niin hillitty hämäläinen, olisin voinut sanoa pari harkitsematonta sanaa. Ymmärrän kyllä, että aiemmat sukupolvet on kasvatettu kursailemaan, mutta voi kuinka vaikeaksi se kaiken tekeekään.


**


Kristillisen juhlinnan kokokohta eivät kuitenkaan ole lettukestit, ei joulu tai pääsiäinen tai edes koulun kevätjuhla kiisteltyine Suvivirsineen, vaan iloinen kotiinpaluujuhla Isän talossa. Siihen kuuluu tuttu paketti: kultakaupunki, helmiportit, kielisoittimet ja valkopukuisten joukko.

Totta puhuen ajatus tästä juhlasta hikoiluttaa minua yhtä paljon kuin monet maalliset kekkerit, vaikken siellä keskipisteenä olekaan. Perinteisiin taivasmielikuviin samastuminen ei nimittäin ole helppoa, ja myönnän kiemurtelevani penkissä, kun lauletaan vaikkapa Kristallivirtaa. Kannel on toki kokenut uuden nousun Ida Elinan myötä, mutta klassiset soittimet tuovat silti mieleeni musiikkiopiston soittajaisten suorituspaineet. Erityisen vaikea pala ovat valkoiset vaatteet: voiko niihin pukeutuneena istahtaa virran rannalle, vai jääkö nurmesta tahroja arkaan kuosiin? Pitääkö seistä paikallaan kuin cocktailkutsuilla ja nyökkäillä vaivautuneena puolitutuille?

Ehkäpä taivaskuvia pitäisi päivittää. Entä jos kyseessä onkin epämuodollinen grilli-ilta järven rannalla? Aurinko ei laske, uimavesi ei jäähdy, nauru ei lakkaa eivätkä tarjottavat lopu kesken. Kukaan ei kysele toisilta vaivaannuttavia small talk -kysymyksiä, joihin vastatessaan joutuu paljastamaan sen, ettei ole vieläkään löytänyt töitä tai puolisoa tai suorittanut yhtä hienoja tutkintoja kuin muut. Tuntemattomat tuntuvat vanhoilta ystäviltä, kaikesta voi puhua tai olla puhumatta eikä kenenkään tarvitse lähteä kesken pois.


Säde Loponen