Diagnoosina rikkinäinen taiteilija

Kai Kortelainen: Jippu – Kun perhonen lakkaa hengittämästä. WSOY 2022. Sid. 304 s. 

 

”Taiteilija. Annan sinulle diagnoosiksi taiteilija.” 

Psykiatrin lausuma tiivistää laulaja-evankelista Jipun eli Meri-Tuuli Elorinteen (s. 1985) värikkään elämäntarinan, joka pääsi koviin kansiin kuluneena talvena. Sujuvakielisen tietoteoksen on kirjoittanut Radio Dein ohjelmajohtaja Kai Kortelainen

Jippu – Kun perhonen lakkaa hengittämästä sisältää monta kaunistelematonta ja korutonta kuvaa monesti rikki lyödyn nuoren naisen elämästä. Kortelainen käy seikkaperäisesti läpi kolmikymppisen Jipun tärkeimmät elämänvaiheet ja käännekohdat. Päähuomio on lapsuudessa. 

Jippu astui näkyvämmin suomalaiseen musiikkikuvioon vuonna 2005. Nousu musiikkimaailman huipulle oli nopea ja tuotti useampia menestyskappaleita. Jo ennen musiikkibisnestä Jipun elämä oli muuttunut todelliseksi vuoristoradaksi.

 

 

      Suuret tunteet peitetään hurskain sanoin

      tai kirjoitetaan ohuin vedoin esirukouslappuun.

 

Elämäkerrassa riittää draamaa alusta asti. Ensimmäisessä kohtauksessa Jippu on miehensä kanssa häämatkalla Phuketissa 2013. Vastavihitty morsian suunnittelee sulhasensa murhaamista. 

Musiikki on Jipulla verenperintöä. Isä Jorma Elorinne (s. 1946) on tunnettu oopperalaulaja. Suuntautuminen musiikkiin oli tytölle osa luonnollista jatkumoa. Laulaminen on tuttua myös Mervi-äidille, joka otti aikoinaan keskenkasvuisen Jipun mukaan konserttikeikoilleen. 

Jipun lapsuudenkodin rikkinäisyyden Kortelainen tuo näkyviin havainnollisesti ja monin koruttomin esimerkein. Esimerkiksi päihteidenkäyttöä ja perheväkivaltaa tyttö näki jo hyvin nuorena. Jippu muutti lastenkotiin 15-vuotiaana. 

Myöhemmin sekoilut seuraavat toistaan. Nuoren Jipun elämän täyttävät pienten kuppiloiden esiintymislavojen ja avarien konserttitalojen estradien lisäksi yhä paheneva alkoholinkäyttö, huumekokeilut, lyhyet irtosuhteet ja mielisairaalajaksot. Hän yritti raitistua ja kävi terapiassa. Sitten tuli uusia retkahduksia. 

Uskonelämän ja kristillisyyden Jippu löysi jo varhain. Kirkko on ollut hänelle turvasatama, johon hän poikkeaa säännöllisesti päästäkseen ahdistuksista eroon. Tosin seurakuntaympyrät ovat välillä myös ahdistaneet nuorta naista: 

”Seurakunta on yhteisönä tragikoominen. Näen siellä suuren joukon ihmisiä viettiensä vankeina. Suurien puheiden takaa paistaa käsittelemätöntä seksuaalisuutta, toteutumatonta intohimoa ja kihelmöivää kaipuuta. Suuret tunteet peitetään hurskain sanoin tai parhaimmassa tapauksessa kirjoitetaan ohuin vedoin anonyymiin esirukouslappuun” (s. 298–299). 

Jippu ei silti koe olevansa seurakuntaa parempi. Hän näkee omat puutteensa ja kehitysalueensa kipeämmin kuin seurakuntayhteisön. 

Ihminen on pieni, Jumala suuri. Se, että Jippu on elossa, järjissään ja töissä, on jos mikä merkki Jumalan suuruudesta. 

Jeesuksen matkassa Jippu on löytänyt usein rauhan. Tämä on pontena olla itsekin Jumalan juoksutyttönä. 

Harvoin on tullut luettua yhtä koskettavaa elämäkertaa. Kortelaisen hurja kuvaus on niin pysäyttävä, että Jipun tarinaa ei meinaa ensin uskoa ollenkaan todeksi. Minäkertojana Jippu alleviivaa uskottavasti elämänsä erikoisia pelisääntöjä, jotka sopivat juuri hänelle, eivät kenellekään muulle – eivät edes fiktiiviselle henkilölle. 

 

Jari Olavi Hiltunen 




40/201

Toiminnan vilkastumisen myötä yrittäjien maksamat lähetyskannatukset ovat jopa nousussa – Inflaation myötä lähetystyö on kallistunut
Opinnäytetyössä tutkittiin, kenen ääni kuuluu kristillisissä lehdissä
Myös Gazassa on pieniä uskovien ryhmiä – mediatyön hedelmää näkyy
Fifteenit täyttyneet nopeasti – Suosituimmat leirit täyttyvät minuuteissa