Arvio: Vastoin kansainvälisen tutkimuksen valtauomaa

Ville Mäkipelto & Paavo Huotari. Sensuroitu: Raamatun muutosten vaiettu historia. Otava 2023. Sid. 225 s. 

 

Teologian tohtori Ville Mäkipellon ja teologian maisteri Paavo Huotarin kirjoittama teos on kirjoitettu tavalliselle suomalaiselle matkaoppaaksi Raamatun tekstihistorian kiehtovaan maailmaan. Toisaalta se on myös taitavasti kirjoitettu pamflettikirja, jonka keskeinen sanoma tai teesi on se, että Raamattu on monin tavoin epäluotettava. Tämä väkevästi esiin puskeva asenteellisuus horjuttaa hieman matkaoppaan askellusta, vaikka monta nähtävyyttä esitellään ihan ansiokkaastikin. 

Kirjoittajat nostavat Uuden testamentin käsikirjoituksia ja niiden kopiointia tutkivasta tekstikritiikistä esille kaksi merkittävintä epäselvyyttä: Markuksen evankeliumin loppujakeet 16:9–20 ja Johanneksen evankeliumiin sijoitetun kertomuksen aviorikoksesta tavatusta naisesta (7:53–8:11). On laajalti tunnustettua, että kyseiset kohdat eivät kuuluneet alkuperäisiin teosten käsikirjoituksiin. Varsin erikoinen ja perusteeton on kuitenkin kirjoittajien väite, jonka mukaan tämä olisi ”vain jäävuoren huippu” (s. 118). Uuden testamentin käsikirjoituksia ja niiden historiaa on nimittäin tutkittu valtavasti. Valtaosa eri kopioiden eroista on merkityksettömiä tekstikappaleiden varsinaisen asiasisällön kannalta. Kysymys ei ole jäävuoren huipusta vaan itse jäävuoresta. Muualla on vain pieniä ajelehtivia jäälauttoja.

 

 

      Tylsä tosiasia onkin se, että meillä on käsissämme varsin luotettava versio Uudesta testamentista.

 

Käsikirjoitusten erot on tunnettu ja tunnustettu jo kauan. Niitä ei kukaan salaile eikä niihin liity erityistä draamaa. Kuvaavaa on, että perusteellisin tiedossani olevin suomenkielinen johdanto Uuden testamentin tekstikritiikkiin on Jurvan baptistiseurakunnan kotisivuilla. Ainakaan tämän Suomen vanhimman vapaiden suuntien seurakunnan mummoilta ei asiaa ole salailtu tai sensuroitu. Tylsä tosiasia onkin se, että meillä on lopulta käsissämme varsin luotettava versio Uudesta testamentista.  

Kirjoittajat käyvät aggressiivisesti myös evankeliumien historiallisen kuvausvoiman kimppuun. Vauhti on kova, mutta askelmerkki ei ihan osu kohdalleen. Esimerkiksi Markuksen evankeliumista he toteavat, että ”se saattaa kyllä sisältää varhaisempia Jeesuksesta kerrottuja tarinoita” (s. 109). Tämä ei millään muotoa edusta kansainvälisen Jeesus-tutkimuksen valtauoman käsitystä, jonka mukaan teksti sisältää itse asiassa varsin paljon historiaan perustuvaa kuvausta Jeesuksen toiminnasta.  

Kirjan teksti olisi ollut hyvä antaa jo käsikirjoitusvaiheessa jollekin evankeliumi- ja Jeesus-tutkimukseen perehtyneelle tutkijalle kommentoitavaksi. Kompastelu esimerkiksi kaksilähdeteorian peruslogiikassa antaa ymmärtää, että näin ei ilmeisesti ole tehty. Kirjoittajat esimerkiksi pohtivat, onko ajatus Jeesuksen neitseestäsyntymisestä Matteuksen evankeliumia varhaisempi ilmiö. Ajatus kuitenkin esiintyy sekä Luukkaan että Matteuksen evankeliumissa, mikä määritelmällisesti tarkoittaa, että se on Matteuksen evankeliumia varhaisempi.  

Helluntailaiselle lukijalle erityisen kiinnostava ja koskettava on kirjan epilogi, jossa kirjoittajat kuvaavat henkilöhistoriallista irtautumistaan helluntaitaustoistaan. Tämä kannattaisikin oikeastaan lukea osana johdantoa. Siinä kuvatut kipuilut ovat meille monille tuttuja ja aitoja kokemuksia. 

 

Matti Kankaanniemi

 




40/201

Toiminnan vilkastumisen myötä yrittäjien maksamat lähetyskannatukset ovat jopa nousussa – Inflaation myötä lähetystyö on kallistunut
Opinnäytetyössä tutkittiin, kenen ääni kuuluu kristillisissä lehdissä
Myös Gazassa on pieniä uskovien ryhmiä – mediatyön hedelmää näkyy
Fifteenit täyttyneet nopeasti – Suosituimmat leirit täyttyvät minuuteissa