Arvio: Ihmisiä kivireppuineen

Saaramaria Kuittinen

Viekotus

Risa Production 2022

Sidottu, 164 s.

Saaramaria Kuittisen vahvuudet teatterintekijänä nousevat esiin elokuussa julkaistussa romaanissa Viekotus (Risa Production 2022).

Henkilöhahmoihin on panostettu, taustatarinat ja hahmojen kasvualusta helluntailaisen kulttuurin piirissä tuntuvat uskottavilta. Moni lukija varmasti hörähtää: hahmot tuntuvat tutuilta ja monilla lienee tuttavapiirissään tai kaverinkavereina joku kirjan hahmoista – saattaapa galleriasta löytää itsensäkin.

Juhannuskonferenssi on varmasti Suomen hengellisistä tapahtumista mystifioiduin. Se on sukupolvirajat ylittävä nuoruuden näyttämö, paikka jossa oma elämä joskus tapahtui väkevänä, riemukkaana ja usein myös sydäntäsärkevänä.

Teinivuosien nelipäiväiset konffat lipuvat ohi vääjäämättömällä vauhdilla. Joskus aikuisena on sitten aika tehdä tulkintoja, ja konferenssi alkaa etäämmältä katsottuna saada myös seksuaalisia vivahteita. Aikuiset ikään kuin keksivät nuorten konffan aina uudestaan – sitten kun se jo on itseltä ohi.

Viekotus sijoittuu Juhannuskonferenssiin tarkemmin määrittelemättömässä nykyajassa, ja sinne eskaloituu pidemmällä ajalla syntyneitä kehityskulkuja ihmisten elämässä. Keskiössä on omassa irtaantumisprosessissaan kärvistelevä Reanna, tämän perhepiiri, kaverit sekä nuorisopastori Matteo, jonka kanssa Reannalla on syntynyt suhde.

Ihmiset ovat kirjassa kerroksellisia ja läsnä, rakastettavia ja sopivan stereotyyppisiä. Viekotuksessa on myös varsin pätevää helluntaiseurakuntien viime vuosien kehityskaarien sanoittamista. Kuvaukset ovat pääosin hykerryttäviä ja ne on selvästi kirjoitettu rakkaudella. Kuittisella on lapsuuden ja nuoruuden taustaa helluntaiseurakunnassa, ja hän on aikanaan vaikuttanut muun muuassa Mc Kurmot -rapyhtyeessä.

Kuittinen tuntuu sisäistäneen hyvin helluntailaisten huolipuheen ja tavan käsitellä asioita. Kirja tarjoaa kurkistuksen sisäpiiriin: rakenteista puhutaan fiksusti ja ongelmia osataan kuvata tarkkanäköisesti. Välillä tulee sellainen olo, että lukee kolumnia tai blogia. Teksti kommunikoi hyvin lukijan kanssa.

Kirja kuvaa keskittyneesti nuoren pastorin epävarmuutta. Miten olla esikuva ja julistaja, kun sisimmässä on syviä ristiriitoja? Suurin kysymysmerkki on rakkaus, joka voi pistää kuviot uusiksi. Elämä on ennakoimatonta ja ihminen usein voimaton rakkauden edessä. Kaipaus riipaisee ja elämän perustukset järkkyvät.

Romaanin piirtämä kuva helluntaiherätyksestä on melko harmaasävyinen. Ihmisillä ei tunnu olevan suhdetta Jumalaan, vaan lähinnä traditioon ja ympäröivään kulttuuriin valtapeleineen ja kollektiivisine ahdistuksineen. Hahmot pyrkivät luomaan oman selviytymistarinansa, kukin omaa kivireppuaan kantaen.

164-sivuisen romaanin puolen välin paikkeilla tapahtuu jotain. Tunnelma tiivistyy, mutta teksti ikään kuin lakkaa hengittämästä. Kepeys häviää, raskasmielisyys ottaa vallan.

Hahmojen sisäinen puhe kuulostaa ajoittain pamflettimaiselta. Tuntuu, ettei kirjoittaja luota tarinan voimaan, ja kumppaniksi tarvitaan valistava ääni jostain toisesta maailmasta.

Kirjan lukuisat pienet elämäntarinat ovat taidokkaita, mutta ne alkavat lopulla matkaa tuntua täyteen kirjoitetuilta. Draamaa on, ähkyksi asti. Lähes jokainen tarina yksinään olisi ollut hyvä kantava teema kirjalle. Tuntuu, että Viekotuksessa halutaan yhdellä halauksella ottaa haltuun ja saada sanoitetuksi paljon, mieluiten ihan kaikki.

Kirjan loppusanoissa Saaramaria Kuittinen kirjoittaa auki omaa suhdettaan helluntailiikkeeseen, ja tarjoaa samalla avaimia kirjan sieluun.

Hyvän romaanin yhtenä mittarina voidaan pitää sitä, että lukija jää pohtimaan, mitä hahmoille seuraavaksi tapahtui. Tämä toteutuu kyllä. Olisi kiva tietää, mitä Matteolle, Riannalle, Aavalle, Miinalle, Jesajalle, Elselle ja Juliukselle nyt kuuluu.

Anssi Tiittanen

Pakina
40/201

Tietosuojalauseke

Arvio: Ihmisiä kivireppuineen

Pakina40/201

Pakina
40/201