Rakkautta, kapinaa ja sillanrakennusta

Heini Röyskö: Paratiisin valo. Sakari Röyskö 2019. Sid. 206 sivua.

”Aurinko paistaa naisen silmiin, kun mies kertoo, ettei hän ole uskonut enää vähään aikaan: kristinuskon jumala ei ole se vastaus, jonka hän voisi hyväksyä kaiken olevaisen selitykseksi. –– Järkytys on iskenyt Kertun sanattomaksi. –– Enää heillä ei ole yhteistä horisonttia, ei koordinaatteja, ei yhteistä mitään. Hän on vajoamassa hitaasti pinnan alle.”

Heini Röyskön Paratiisin valo tempaa lukijat elämän tärkeimpien ja vaikeimpien valintojen äärelle. Kirjassa seurataan nuoren naisen, Kertun, elämää 10 vuoden ajan. Rakkaus, menetykset, suhteet vanhempiin ja seurakuntaan, sukujen kohtalot, jotka kietoutuvat yhteen. Mitään ei oteta annettuna, kaikki koetellaan. Uskoa Jumalaan eivät kuitenkaan vastoinkäymiset tai kyseenalaistukset horjuta.

Hengellisyyden ja hengellisten yhteisöjen tarkastelu yksilön kokemusten kautta on jo vuosia kuulunut suomalaisen nykykirjallisuuden aihevalikoimaan. Pauliina Rauhalan
Taivaslaulu on tästä vain yksi esimerkki.

Paratiisin valo tarkastelee suomalaista helluntailaista seurakuntakulttuuria paikoitellen hyvin kriittisesti: kohteena ovat niin naisten asema, tiiviin yhteisöllisyyden mukanaan tuomat ajoittaiset haasteet kuin kokouskulttuurikin.

Helluntaiseurakuntien lavoilta kuullaan Kertun mielestä kaikkein mieluiten raisujen rikollisten tai päihdehelvetissä rällänneiden tarinoita: Jumalan pelastamat murhamiehet ja huumediilerit ansaitsevat suurimmat aplodit ja selkääntaputukset. Tasapainoinen lapsuus ja nuoruus Jumalan lapsena eivät jaksa kiinnostaa helluntailaiskuulijoita.

Paratiisin valo on itsenäinen jatko-osa Röyskön esikoisromaanille Mustat ikkunat, joka julkaistiin vuonna 2017. Nyt päähenkilö Kerttu kasvaa itsenäiseen aikuisuuteen ihmissuhteissaan ja opiskelijamaailmassa – tähän sisältyvät myös vuodet Iso Kirja -opistolla.

Suvun historia nivoutuu osaksi Kertun arkea. Isovanhempien ja isoisovanhempien elämästä kerrotaan useaan otteeseen – välillä kertojana ovat he itse, välillä Kerttu. Vuosille 1919, 1927, 1936 ja 1956 päivätyt tekstikatkelmat valottavat isoisovanhempien, Laurin ja Marian, elämää. Nämä osuudet rikastuttavat kokonaisuutta, mutta Laurin ja Marian kertojanäänet saisivat mieluusti erottua vielä selkeämmin Kertun kertojanäänestä.

Heini Röyskö on kirjailijana tarkka havainnoija ja ihmistuntija. Asioiden suorasukainen tarkastelutapa ja kaunis, runollinen kieli muodostavat erityisen kiehtovan kombinaation. Kerronta on sujuvaa, mikä osaltaan houkuttelee lukemaan koko kirjan lähes yhdeltä istumalta.

Kirja alkaa rakkausromaanina mutta kasvaa sukutarinaksi – tyylilajin osittainen vaihtuminen hieman häiritsee muuten mainiota lukukokemusta. Kirjan alkulehdille olisi voinut lisätä sukupuun. Nyt oli paikoitellen vaikea pysyä perillä siitä, kuka isovanhemmista on kuka.

Miksi ihminen ei luota siihen, että Jumala pitää ihmisestä huolta teologian opintojen äärellä? Särkyykö Jumala, jos opiskelija menee läpi epäuskon ja kärsimyksen ongelman mankelin? Kertun pohdintaan kiteytyy jotain olennaista. Epäuskon ja kärsimyksen ongelman läpi joutuu lähes jokainen nykymaailmassa elävä uskova joka tapauksessa taistelemaan tiensä. Suuntaviivoja ja työkaluja matkalle voi antaa esimerkiksi juuri Paratiisin valon kaltainen kirja. Yhden ihmisen ajatus- ja kokemusmaailmaa avaamalla se onnistuu esimerkiksi sanoittamaan kolmannen ja neljännen polven helluntailaisten sukupolvikokemusta ja tekemään eroa kristinuskon ydinsanoman ja siihen liitetyn kulttuurisen painolastin välille.

”Ihmisen ajatukset ja tuotokset myös tuhoutuisivat jonakin satunnaisena päivänä yhtä arvaamatta kuin Kõbe. Ihminen on heiluvaa kaupunkia hauraampi, ja Jumala on suurempi kuin taivaan tähdet, meteoriitit tai mustien aukkojen pimeä imu.”

Inkeri Tuikka