”Onneksi olen juomari enkä tuomari”
”Minähän olen juomari, en minä sinne kuulu. Kävin helluntaiseurakunnassa kaksi kertaa ja tuli ulkopuolinen olo.”
Nämä sanat kuulin hiljattain kaverilta, joka pääsi Kan-kodin kuntoutuksessa irti päihteistä mutta ei enää ole täysin raitis. Muistelimme puhelimessa niitä hienoja hetkiä, jotka saimme yhdessä kokea kuntoutuksen aikana. Ne olivat elämän parasta antia sekä hänelle että minulle. Saimme kulkea yhdessä hetken aikaa, ja matka jatkuu toivottavasti ainakin puhelimen välityksellä.
Kuntoutuja kertoi myös neljän kaverinsa maallisen matkan päättymisestä. Hän tuskaili sitä, ettei ollut puhunut kuin yhdelle heistä Jeesuksesta ja mahdollisuudesta löytää Jeesus elämäänsä ryövärin tavoin. Sitten hän sanoi: ”Onneksi minä olen vain juomari enkä tuomari. Ei minun tarvitse tuomita itseänikään.”
Kun Jeesus kohtasi syntisiä, hän rikkoi yhteisönsä sääntöjä.
Puhelun jälkeen jäin todella miettimään omaa tilannettani ja työmme merkittävyyttä. Sitten sain vielä tekstiviestin eräältä toiselta kaverilta: ”Mitä mun olis tehtävä, että minäkin olisin tarpeellinen?” Tämä on kipeä ja harvoin ääneen lausuttu kysymys, joka koskettaa meitä kaikkia. Turhautumisen tunnistamisen sijaan on helpompaa keskittyä elatuksen murheisiin ja mielihalujen tyydyttämiseen. Vasta sitten kuoleman porteilla pohdimme, kuinka elämä tuli elettyä.
Jäin pohtimaan asioita myös hengellisen yhteisön kannalta. Miten reagoimme, jos näkyvästi syntinen tulee armahdettujen syntisten joukkoon? Otammeko hänet vastaan tasa-arvoisena, tervetulleena ystävänä vai häirikkönä, jonka annamme ymmärtää haittaavan jumalanpalvelustamme?
Kun Jeesus maan päällä ollessaan kohtasi syntisiä, hän rikkoi yhteisönsä sääntöjä. Miten me armahdetut syntiset kohtelemme toinen toisiamme – varsinkin silloin, kun syntiset tulevat luoksemme?
Elämän kiireessä helposti unohdamme tai sivuutamme kuninkaan sanat Raamatussa: ”Totisesti: kaiken minkä te olette tehneet yhdelle vähäisistä veljistänne, te olette tehneet minulle.” Isä juoksi tuhlaajapoikaa vastaan, mutta juoksemmeko me karkuun, piiloudummeko vai jäämmekö isoveljen tavoin arvostelemaan? Nämä ovat kipeitä kysymyksiä niin henkilökohtaisesti kuin miettiessämme seurakuntiemme asenteita ja strategioita.
Kohtasin eräänä päivänä ennen koronaa torilla pari resuisesti pukeutunutta ihmistä. Hetken juteltuamme he kertoivat, että heille tulisi kiire jumalanpalvelukseen. Kun ihmettelin, mikä ihmeen tilaisuus olisi siihen aikaan päivästä, sain vastauksen: ”Helluntaiseurakunnassa on ruokailu ja sitä ennen hartaustilaisuus.” Se oli heidän viikkonsa kohokohta – tilaisuus, johon he olivat tervetulleita.
Myös minulle ne hetket, kun rukoushuone täyttyy nälkäisistä ja köyhistä, hengellistä ja fyysistä ravintoa saavista ihmisistä, ovat parasta, mitä seurakunta saattaa tehdä.
Me näemme vain ulkokuoren, mutta Jeesus näkee sydämeen. Sorrumme helposti tekemään johtopäätöksiä ulkokuoren perusteella ja suhtautumaan ihmisiin sen mukaan. Miksemme osaa kohdata jokaista arvokkaana vierellä kulkijana, joka saa kertoa meille sydämellään olevista asioista? Kiire, oman navan ympärillä pyöriminen ja omien tarpeiden tyydyttäminen täyttävät elämämme. Mutta riittääkö se?
Jouko Vuorenniemi
Kirjoittaja on Kan ry:n toiminnanjohtaja.
51
