Hyvä elintasomme ja hyvä ravinto ovat työntäneet vanhuuden alkamisen yhä myöhemmäksi. Tehdessäni sukututkimusta ilmeni, että erään kaukaisen sukulaisen kuolinsyyksi oli kirjattu: kuoli vanhuuteen viisikymmentäyksivuotiaana. Nykyään vanhuus alkaa lähempänä kahdeksaakymmentä vuotta.

Jokainen varmaan haluaisi vanheta kauniisti ja arvokkaasti. On kuitenkin myönnettävä, että vanhuus ei aina ole kaunis eikä arvokas. Siksi terveydenhuollossa puhutaankin nykyään niin paljon elämän laadusta. Vanhuus tuo yleensä monta vaivaa tullessaan. Voimat heikkenevät ja sosiaaliset kontaktit vähenevät. Sitten kun ei enää itse jaksa mennä seurakuntaan, katkeavat monelta vanhukselta myös hengelliset yhteydet. Tänä päivänä saamme olla kiitollisia kristillisistä radio- ja TV-kanavista, jotka tuovat hengellisen yhteyden kotiin.

Seurakunnan tulee muistaa, että se ei ole vain nuorten ja terveiden jäsentensä yhteisö. Seurakunnan hengellistä tilaa arvioidaan Raamatussa sen mukaan, kuinka se pitää huolta vähempiosaisista jäsenistään. Alkuseurakunta joutui nopeasti tämän asian eteen, ja niin he jättivät meille esimerkin, kuinka vanhempia pitää hoitaa. Seurakuntaan perustettiin diakoniavirka. Diakonit valittiin luotettavista henkilöistä, ja kätten päällepanemisen kautta heidät asetettiin tähän tehtävään.

Jokaisen seurakunnan tulee huolehtia omista vanhuksistaan, ja siksi seurakunnassa tulee olla tähän tehtävään asetettuja henkilöitä. Seurakunnan johdon tulee myös jatkuvasti seurata, että diakonia toimii. Usein seurakuntiemme diakoneilla ei ole selvää käsitystä siitä, kuinka heidän tulisi tehtävää hoitaa, siksi seurakunnan johdon tulee huolehtia heidän kouluttamisestaan. Usein vedotaan yhteiskunnan vastuuseen vanhusten hoidossa, ja siksi tehtävä laiminlyödään. Yhteiskunta ei kuitenkaan huolla yhdenkään vanhuksen hengellistä tilaa.

Ikääntyvä ihminen ei tarvitse ympärilleen ainoastaan hoitajia vaan myös ystäviä. Iäkkäillä ihmisillä on kyllä paljon ystäviä, mutta usein he ovat jo ikuisuuden rajan toisella puolella. Siksi me emme saa jättää heitä vain yhteiskunnan huollettavaksi. Yhteiskunnan voimavarat ovat rajalliset ja palvelujen kilpailuttaminen on selvästi vaikeuttanut vanhushuoltoa. Onkin seurakunnan kunnia-asia hoitaa vanhuksensa niin hyvin kuin mahdollista. Samalla on hyvä muistaa, että meistä kaikista tulee aikanaan vanhoja, jos saamme elää. Niin kuin me toivomme silloin meille tehtävän, tehdään me nyt vanhuksille samoin.