”Te olette minun todistajani” (18.05.2011)

Jokainen kristitty on kutsuttu olemaan Jeesuksen todistaja. Vapahtajamme valtuutti opetuslapsensa: ”Te olette minun todistajani maan ääriin saakka.” Kristillisyyden historiassa tämä tehtävä on kuitenkin toteutunut hyvin vaihtelevalla tavalla. 

Ensimmäiset kristityt todistivat siitä, mitä olivat itse nähneet ja kokeneet Jeesuksen seurassa. Todistus oli yksinkertainen kertomus Herran teoista: syntien anteeksiantamisesta, parantumisesta ja muista yliluonnollisista ihmeistä. Alkuseurakunnan todistus huipentui lopulta uskovien kokemusperäiseen varmuuteen siitä, että Jeesus oli noussut kuolleista ja hän todellakin oli Jumalan Poika.

Kristittyjen todistus vaikutti. Evankeliumi levisi ja seurakunta kasvoi. Ja kun antikristillisen vainon aika alkoi, uskovat halusivat pitää kiinni todistuksestaan, vaikka se merkitsi monille heistä kivuliasta kuolemaa. Kreikan kielestä tuleva sana marttyyri merkitseekin todistajaa.   

Läpi kristillisyyden historian jokainen elävä seurakunta on ollut todistava seurakunta. Henkilökohtainen todistus on vahvistanut uskovan omaa hengellistä identiteettiä ja vetänyt myös muita Jeesuksen yhteyteen. Todistuksen ulkoinen muoto ja ilmaisutapa on vaihdellut, mutta sen ytimessä on ollut persoonallinen viesti siitä, mitä Jumalan yhteydessä on saatu kokea.

Todistus ei koske ainoastaan Uuden testamentin seurakuntaa. Jo vanhan liiton aikana Jumala käski Israelin kansan todistaa tulevalle sukupolvelle Herran ihmeellisistä teoista. Niistä kertomalla juutalaiset vanhemmat siirsivät lapsilleen arvokasta hengellistä pääomaa. 

Myös helluntaiherätyksen alkuaikoina uskovien henkilökohtaisella todistuksella oli keskeinen merkitys. Uskoontulleet kertoivat kokemuksestaan toisille. Hengellisissä tilaisuuksissa oli usein varattu runsaasti aikaa omakohtaisille todistuksille. Todistaminen ei edellyttänyt teologisia tutkintoja, puhetekniikan hienouksia tai opillisten erityiskysymysten asiantuntemusta. Se edellytti vain aitoa sydämen uskoa ja elävää kokemusta Jumalan vaikutuksesta omassa elämässä. Ja tämän kokemuksen jakamisella oli dynaamiset seuraukset.

Seurakunnissamme kaivataan nykyisin uutta näkyä ja otetta evankeliointiin. Siihen liittyen on syytä kysyä, olemmeko kadottaneet yhden oleellisimman asian: kristillisen todistuksen merkityksen. Onko uskollamme todistusvoimaa myös arjessa? Entä annetaanko seurakuntien tilaisuuksissa tilaa todistuksille Jumalan teoista? 

Vai johtuuko kristillisen todistuksen heikkous sittenkin siitä, että aivan liian monilta nykyuskovilta puuttuu se elävä kokemus, josta voisi todistaa?

Leevi Launonen