Yleisön määrä ei määritä työn arvoa (09.03.2011)

Seurakunnissa ja myös talvipäivillä puhuttiin ikääntyneiden työntekijöiden ”loppusijoitusongelmista”. Tarvitaanko pitkään palvelleita enää lainkaan? Jääkö armoitus käyttämättä, jos kokenut Jumalan palvelija saa puhua seurakunnalle kerran kaksi vuodessa?

Seurakunnissa tuntuisi olevan kaksoisongelma: toisaalta vastuupaikoille tilaisuuksiin pitäisi nostaa nuoria, toisaalta penkissä istuu pidettyjä ja armoitettuja senioreita, joilla voisi olla paljon annettavaa.
Vuodessa järjestetään noin viisikymmentä sunnuntain aamukokousta. On tarkoituksenmukaista, että suurimmassa osassa puhujana on seurakunnan paimen. Ei ensisijaisesti siksi, että hän nauttii palkkaa, vaan siksi, että opetuksessa tulisi säilyä linja.

On hyvä, jos pastorin ohella puhujan paikalla nähdään muitakin vastuunkantajia. Näiden muutamien kokousvastuiden jakamiseen liittyykin sitten kosolti problematiikkaa.

Toiminnan hiipuminen on useimmissa seurakunnissa saanut uuden ilmenemismuodon: vain sunnuntain aamukokous kerää väkeä kohtuullisesti, muut tilaisuudet kärsivät vaisusta osanotosta. Olemme siirtyneet aikaan, jossa sunnuntaipäivä on pyhitetty hengellisille asioille, muina päivinä seurakunnassa ei haluta viettää aikaa.

Ongelma on poikinut jatko-ongelman: vastuunkantajat saattavat nirsoilla kokousten suhteen. Vähäväkisempiin kokouksiin ei haluta laulamaan tai puhumaan, koska omat lahjat eivät pääse jaettavaksi tarpeeksi suurelle joukolle.

Valitettavasti osa turhautumisongelmaa on siis myös pyyteettömyyden väheneminen. Osalla yleisöihin tottuneista on unohtunut yhden ihmisen merkitys. Työtä tehdään massoille. Esillä olemisen tarve on ottanut ohjakset. Omaa arvostusta seurakunnan keskellä mitataan sillä, kuinka paljon vuoden mittaan on saatu näkyvyyttä viikon päätilaisuudessa.

Seurakunnassa on tarjolla paljon työtä, jossa fokuksena on yksittäinen ihminen tai pieni joukko. Enemmän kuin aamukokouspuhujia, tarvitaan heitä, jotka vierailevat sairaaloissa, ja vanhusten ja vammaisten kodeissa, puhuvat lapsille ja nuorille, pitävät raamattu- ja rukouspiiriä pienelle joukolle, jakavat ruokaa vähäosaisille tai opettavat Raamattua arki-iltaisin rukoushuoneella piittaamatta oletettavasti pienestä yleisöstä.

Uskon, että moni tällä hetkellä turhautunut nuori ja seniori voisi löytää paikkansa tällaisten toimintojen aktiivina ja jopa vetäjänä.

Tyytyväisyys edellyttää kuitenkin luopumista unelmasta suurista yleisöistä.

Pidän erittäin tärkeänä hengellisen kasvun mittarina sitä, minkälainen suhde ihmisellä on oman työn kohteena olevan joukon kokoon.

Kaikki ihmiset tarvitsevat kohtaamista yksilöinä. Joka tätä kykenee tarjoamaan, saa varmasti arvostusta siinä missä suuremmille joukoille esiintyväkin.

Yhteen ihmiseen keskittyvän työtyytyväisyyttä lisää myös se, että työn tulokset tulevat helposti ilmi. Pastoreiden viimeaikaisten väsymisten yhtenä syynä on ollut se, ettei työ näytä synnyttävän näkyvää jälkeä. Kokoustelusta pitäisi siis siirtyä ylipäätään yhä enemmän kohtaamisiin.

Anssi Tiittanen

Kirjoittaja on Ristin Voiton toimituspäällikkö, joka kirjoittaa kirjaa yksilön, seurakunnan ja herätysliikkeen voimavaroista.