Sisältö » Kolumnit

Yhteiskunnan liberalisoituminen johti Amerikan kristityt poliittiseen toimintaan

Länsimaissa koettiin 1960- ja 1970-luvuilla suuri arvomaailman murros. Se vaikutti syvästi monien maiden politiikkaan, kulttuuriin ja moraaliin.
Nämä vuosikymmenet olivat käännekohta myös Yhdysvalloissa, jossa yhtenäiskulttuurin murtuminen näkyi monin eri tavoin. Kouluissa käynnistettiin 1960-luvulla vapaamielisiä seksivalistusohjelmia. Lesbofeministit ja muut liberaaliryhmät nousivat 1970-luvulla ajamaan perustuslain muutosta, joka takasi naisille tasavertaiset oikeudet myös suvunjatkamisessa ja seksuaalisessa kanssakäymisessä. Tähän liittyvä Equal Rights Amendment (ERA) ratifioitiin monissa osavaltioissa. Perinteinen kotiäidin malli, joka oli ollut amerikkalaisessa yhteiskunnassa perhe-elämää ohjaava ihanne, jäi liberaalin lainsäädännön ja modernin elämäntavan varjoon.
Amerikkalainen perhe ja yhteiskunta ajautuivat syvään kriisiin. Vuosina 1960–80 aviottomien lasten, teini-ikäisten itsemurhien ja yksinhuoltajien määrä lisääntyi useilla sadoilla prosenteilla. Samanlainen hurja nousu näkyi myös väkivaltarikosten, raiskauksien ja ryöstöjen määrissä.

Liberalisoituminen johti uusoikeiston syntyyn   
Korkein oikeus otti 1960-luvulla ”silmätikukseen” erityisesti Raamattuun kirjaimellisesti uskovat kristityt. Korkeimman oikeuden ja liittovaltion virastojen päätöksillä kriminalisoitiin lyhyessä ajassa suuri osa kristillisiin arvoihin perustunutta lainsäädäntöä, jonka varassa amerikkalainen yhteiskuntajärjestelmä oli toiminut koko olemassaolonsa ajan. Perustuslaissa liittovaltiota koskeviksi ilmoitetut säädökset katsottiin myös jokaista osavaltiota sitoviksi. Tämän seurauksena osavaltioilla ei ollut enää oikeutta suosia tai avustaa yhtä uskontoa ohi toisten. Kouluja kiellettiin järjestämästä kristillisiä aamunavauksia ja rukoushetkiä. Osavaltioiden säätämät lait, jotka estivät opettamasta kouluissa evoluutioteoriaa, kumottiin. Valtiovalta sääteli monin tavoin fundamentalistiryhmien toimintaa.
Evankeliset kristityt eivät voineet katsella enää passiivisena arvomaailman muutosta, vaan ryhtyivät vastaiskuun. Seurauksena oli kristillisen uusoikeiston vahvistuminen Yhdysvaltain politiikassa. Vuoden 1964 presidentinvaaleissa uusoikeistolaiset ryhmät antoivat tukensa republikaanisen puolueen ehdokkaalle, Barry Goldwaterille, joka oli kristinuskoon kääntynyt entinen juutalainen. Vaikka hän hävisi vaalit, hänen kampanjastaan alkoi uusoikeiston valtaan nousu. Se todentui lopulta vuoden 1980 vaaleissa, jolloin Ronald Reagan valittiin kristillisen uusoikeiston äänillä Yhdysvaltain presidentiksi.
Poliittisen uusoikeiston riveihin liittyi useita uskonnollisia ryhmiä. Keskeisimpiä niistä olivat evankeliset, separatistit, katoliset ja mormonit. Kirkkokansa alkoi vaikuttaa yhteiskuntaan laajalla rintamalla.

Moraalinen enemmistö -liike syntyi  
Kristillisen uusoikeiston aktiivisia toimijoita olivat 1960-luvulla aluksi maallikkonaiset. Esimerkiksi kalifornialainen kotirouva Eleanor Howe käynnisti kampanjan koulujen seksivalistusohjelmia vastaan ja sai aikaan maanlaajuisen kansanliikkeen. Pian ympäri Yhdysvaltoja oli perustettu Howen mallin mukaisia kansalaisjärjestˆjä, joilla oli suuri vaikutus Yhdysvaltain politiikkaan. Parissa vuodessa STOP-ERA loi laajan verkoston ja synnytti aktiivisesti toimivia pienryhmiä yli kahteenkymmeneen osavaltioon.
Myös Bob Jones -yliopisto alkoi 1970-luvulla kehottaa kristittyjä suoraan poliittiseen toimintaan. Se vaati jokaista fundamentalistikristittyä liittymään ERA-vastaisiin järjestöihin ja vaikuttamaan paikallisesti niiden kautta. Lisäksi yliopiston aktivistit alkoivat soluttautua republikaanisen puolueen aluejaostoihin, ja 1980-luvun alkuun mennessä heistä oli tullut niiden keskeisiä vallankäyttäjiä.
Los Angelesin lastensairaalan johtaja James Dobson perusti vuonna 1977 Focus on the Family -järjestön. Sen tavoitteena oli vahvistaa kristillistä avioliittoa, kasvatusta ja evankelista perhemallia. Kun korkein oikeus teki päätöksellään abortista perustuslaillisen oikeuden, abortin vastustamisesta tuli kristillisen oikeiston tärkein yhteinen työsarka.
Evankeliset järjestöt alkoivat kampanjoida myös elokuvien ja tv-ohjelmien sisällön puhdistamiseksi. Ne hyökkäsivät homoseksuaalisuutta vastaan ja puolustivat kristillisiä kouluja. Evankelisten poliittinen toiminta oli jo 1970-luvulla hyvin monipuolista, ja se tapahtui aluksi paikallisten kansalaisjärjestöjen kautta.  
1970-luvun lopulla alettiin koota painostusjärjestöjä myös valtakunnalliselle tasolle. Niistä tärkeimmäksi nousi baptistipastori Jerry Falwellin (1933ñ2007) vuonna 1978 perustama Moraalinen enemmistö -liike (Moral Majority). Liikkeen johdossa oli monia fundamentalistisia baptistipastoreita, ja se omaksui teologiset perustelut toiminnalleen Francis Schaefferin ja Tim LaHayen kirjoituksista. Moraalisen enemmistˆn valtakunnallisiin tavoitteisiin kuuluivat samat asiat, jotka olivat motivoineet myˆs paikallistason toimintaa: abortin kieltäminen, koulurukousten salliminen, kirkkojen ja niiden ylläpitämien koulujen verovapauden turvaaminen, seksivalistusohjelmien lakkauttaminen sekä ERA-lakiesityksen kumoaminen.
Moraalinen enemmistö organisoitui vuoden 1980 presidentinvaaleihin avoimesti republikaanisena järjestönä. Se kannatti Ronald Reagania, miestä, joka ”uskoo Sanaan ja luottaa elävään Jumalaan ja hänen poikaansa Jeesuksen Kristukseen”.
Evankelista Billy Graham ja Christianity Today -lehti varoittelivat liikkeen edustajia yli-innokkaasta politikoinnista ja muistuttivat, että ”liian syvästi poliittisiin ja sosiaalisiin asioihin syöksymällä pastorit voivat menettää hengellisen vaikutusvaltansa”. Graham tähdensi, että jos kristillinen oikeisto ei olisi varovainen, se voisi päätyä samoihin virheisiin kuin sosiaalisen evankeliumin liike, jota vastaan fundamentalistit olivat alun perin järjestäytyneet.

Skandaalit murensivat luottamusta
Ronald Reagania pidettiin yleisesti hartaana kristittynä. Hän kuului evankeliseen Disciples of Christ -kirkkoon. Vuoden 1981 murhayrityksestä selviytyminen syvensi Reaganin hengellistä kutsumusta Yhdysvaltain johtajana. Hän koki Jumalan säästäneen hänet erityistä tehtävää varten.  
Reaganin tultua presidentiksi, kristillisen oikeiston edustajat tekivät suuren määrän lakialoitteita moraalilainsäädännön muuttamiseksi ja korkeimman oikeuden toimivallan rajaamiseksi. Näissä pyrkimyksissä he eivät kuitenkaan täysin onnistuneet. Toivo lainsäädännöllisistä voitoista tyrehtyi lopulta vuoden 1986 vaaleihin, joissa kongressin valtasivat kristilliselle oikeistolle vihamieliset demokraatit. Tämän jälkeen Moraalinen enemmistö -liikkeen oli turha yrittää saada läpi mielensä mukaisia lakeja.
Tilanne heikkeni entisestään, kun vuoden 1987 jälkeen monet tunnetut tv-evankelistat joutuivat julkisten skandaalien riepottelemiksi. Ensin helluntailainen Jim Bakker, yksi tunnetuimmista tv-pastoreista, jäi kiinni taloudellisista väärinkäytˆksistä ja prostituoidun palvelujen käyttämisestä. Vähän myˆhemmin toinen kuuluisa tv-pastori, Jimmy Swaggart, kuvattiin menemässä sisään erääseen New Orleansin bordelliin. Hän myˆnsi syyllisyytensä ja teki parannusta, mutta palasi pian uudelleen petosten tielle ñ ja paljastui taas.
Skandaalisarjan seurauksena Moraalinen enemmistö -liikkeen maine vaurioitui pahasti. Jerry Falwell huomasi pian olevansa yksi Yhdysvaltain inhotuimmista miehistä. Evankelisista kristityistäkin enää vain neljännes kannatti Moraalista enemmistöä. Falwell päätti luopua järjestön johdosta vuonna 1987, ja pari vuotta myöhemmin koko järjestö lopetti toimintansa.
Huolimatta siitä, että seksi- ja rahaskandaalit tuhosivat Moraalisen enemmistön kannatuksen, korkein oikeus teki 1980-luvulla myös monia kristillisen oikeiston toiveiden mukaisia päätöksiä. Oikeus määräsi yliopistot (ei kuitenkaan alempien asteiden kouluja) sallimaan opiskelijoiden rukous- ja raamattupiirien toiminnan kampuksella. Lisäksi korkein oikeus salli osavaltioiden rajoittaa aborttioikeutta ja muun muassa pystyttää kristillisiä jouluaiheisia seimiasetelmia julkisille paikoille.
Myös kirkon ja valtion suhdetta alettiin tulkita perustuslaillisesti uudella tavalla: kirkon ja valtion ero ei tarkoittanut enää valtion pidättäytymistä kaikesta uskonnollisen toiminnan tukemisesta, vaan periaatteeksi tuli ainoastaan valtion puolueettomuus kaikkia uskontoja kohtaan. Valtio saattoi siis tukea uskonnollisten järjestöjen toimintaa, kunhan tarkoituksena ei ollut tukea uskontoa itseään ja kunhan tuki oli tasapuolisesti kaikkien järjestöjen saatavilla.

Kristillinen koalitio – politiikkaa laajalla rintamalla    
Reaganin toisen presidenttikauden pettymykset eivät johtaneet evankelisen liikkeen luovuttamiseen, vaan entistä laajemman ja vaikutusvaltaisemman oikeistorintaman rakentamiseen. Moraalisen enemmistön romahdettua kristillisen uusoikeiston keskeiseksi hahmoksi nousi televisiopastori ja liikemies Marion G. ”Pat” Robertson. Hänet oli vihitty pastoriksi etelän fundamentalistisessa baptistiliitossa. Robertson oli perustanut Christian Broadcasting Network -televisioyhtiön ja johti itse sitä. Hän toimi myös tunnetun 700 Club -ohjelman juontajana.
Pat Robertson oli vieraantunut vähitellen etelän baptistien opeista ja alkanut kutsua itseään ”Pyhän Hengen lahjoihin uskovaksi evankeliseksi”. Toiset pitivät häntä helluntailaisena, oikeampi nimitys olisi kuitenkin karismaattinen, sillä Robertson ei liittynyt varsinaisesti helluntaiseurakuntaan. Hän oli innolla mukana karismaattisessa liikkeessä ja uskoi muun muassa ihmeparantumiseen, kielillä puhumiseen ja profetoimiseen.
Pat Robertson alkoi rakentaa ohjelmaltaan laaja-alaista painostusjärjestöä, joka sai 1980-luvun lopulla nimekseen Kristillinen koalitio (Christian Coalition). Robertson pyrki saamaan kristillisen oikeiston riveihin myös siihen saakka yhteiskunnallisesti passiivisina olleet helluntailais-karismaattiset ryhmät. Lisäksi hän tavoitteli Kristillisen koalition rintamaan katolisia konservatiiveja, mustia evankelisia ja ortodoksijuutalaisia. Tämän laajan yhteenliittymän avulla Robertson uskoi voivansa vallata republikaanisen puolueen ja vaikuttaa sen avulla yhteiskunnallisen kehityksen suuntaan.
Vuonna 1988 Pat Robertson päätti yllättäen ryhtyä tavoittelemaan republikaanisen puolueen presidenttiehdokkuutta. Tämä oli käännekohta kristillisen oikeiston historiassa. Se oli myös ensimmäinen kerta, jolloin fundamentalistinen pastori oli pyrkimässä puolueen johtoon. Vaikka helluntailaiset organisoituivat laajasti Robertsonin taakse ja rahoittivat myös suurimman osan hänen vaalikampanjastaan, hän ei menestynyt vaaleissa.
Kristillinen koalitio työskenteli kuitenkin voimakkaasti muun muassa perhearvojen puolesta. Lisäksi Pat Robertsonin perustamassa Regent-yliopistossa käynnistettiin ohjelma, jolla pyrittiin luomaan kristittyjen journalistien, lakimiesten ja valtion virkamiesten joukko. Tämän ohella Robertson organisoi seurakunnallisia koulutusohjelmia, joiden kautta riviseurakuntalaisia aktivoitiin järjestötoimintaan ja paikalliseen poliittiseen vaikuttamiseen.
Kristillisen koalition jäsenmäärä kasvoi nopeasti. Vuoteen 1994 mennessä se oli ottanut vallan monissa republikaanisen puolueen paikallisjaostoissa, ja 1990-luvun lopulla se kontrolloi jo useimpia etelän, lännen ja keskilännen piirejä.
Lisäksi enemmistö Amerikan evankelisista kristityistä oli liittynyt republikaaniseen puolueeseen.

Leevi Launonen



Kirjallisuus:
Carter, Jimmy: Our Endangered Values. America´s Moral Crisis. Simon & Schuster Paperbacks. 2006.
Gingrich, Newt: Rediscovering God in America. Integrity House. 2006.
Ruotsila, Markku: Yhdysvaltain kristillinen oikeisto. Gaudeamus. 2008.

Kirjoitus on toinen osa neliosaisesta artikkelisarjasta, jossa tarkastellaan uskonnon ja politiikan suhdetta amerikkalaisessa yhteiskunnassa.