Kristinuskossa on paljon järkeenkäypää ja sellaista, jolle voi helposti nyökytellä hyväksyvästi. Siinä on myös asioita, jotka menevät kerta kaikkiaan yli hilseen. Niitä ei todistella tuosta vain tosiksi vaan ne vaativat hullunrohkeaa uskomista. Niistä ei voi pelkästään keskustella sivistyneesti, koska niitä ei oikein kunnolla saa edes sanojen otteeseen.
Pääsiäisen lähestyessä tunnustamme taas uskomme tapahtumiin, joiden totuudesta emme voi olla tieteellisessä mielessä varmoja. Uskomme esimerkiksi siihen, että ristille naulittu Jeesus nasaretilainen oli Jumalan poika, heräsi kuolleista, eli sen jälkeen vielä hetken maan päällä ja meni sen jälkeen taivaaseen Isänsä luo. Ainakaan noita tapahtumia ei pysty oikein käsittämään. Raamatun kertomaa on toki yritetty todistaa historiallisin faktoin. Viimeistään Jeesuksen taivaaseen astumiseen katkeaa kuitenkin todisteiden ketju, sillä kukaan ei ole päässyt hänen perässään sinne asiaa varmistamaan. Tai jos on, henkilö ei ole siitä enää keskellämme kertomassa.
Niinpä minun on tänäkin pajunkissojen ja pääsiäismunien aattona valittava, uskonko koko tuon hullutuksen vai en. Minun on kristityksi tunnustautuakseni, olin kuinka järkevä ihminen hyvänsä, valittava usko yliluonnolliseen ja selittämättömään – sellaiseen, mitä tiede ei voi todistaa. On heittäydyttävä näkymättömän maailman puolelle, kiikuttava pelkän uskonsa varassa ilman aistihavaintojen vankkoja faktoja.
Se onkin vaikeaa, että juuri tuolle kaikkein arimmalle ja perimmäiselle uskolle ei aina edes oikein löydy sanoja. Siitä ei ole mediaan. Mediaan pääsevät toisenlaiset uskomisen asiat. Niitä on viime aikoinakin luettu ja kuultu, isoilla kirjaimilla, hyökkäyksinä ja puolustuksina. Onko kristinuskon perimmäinen olemus jäänyt moraalikeskustelujen tyrskeissä ihan piiloon?
Kyllä Jeesuskin saarnasi ja otti kantaa. Mutta hänen maan päälleen tuomansa uskonnon tärkeimpänä hetkenä, maaperän vavahdellessa, sanoja oli vähän. ”Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni.”
Niin on jokaisen ihmisen tiukimmissa paikoissa, että kaikkein kauneimmat ja varmimmatkin sanat saattavat kadota. Jää vain pyyntö saada jäädä suurempiin käsiin.
Miten osaisin välittää tällaista hiljaista uskoa eteenpäin? Selittäminen ja todistelu ovat sanahelinää etenkin silloin, kun elämä uuvuttaa. Rohkenisinko jättää enemmän rukouksen varaan, korkeampiin Käsiin?
Sitäkin olen miettinyt, mitä haluaisin sanoa ateistille. Olen löytänyt siihen jonkinlaisen vastauksen. Ehdotan, että mitä jos uskaltaisimme tulla toisiamme puolitiehen vastaan. Minä lupaan epäillä Jumalan olemassaoloa (eikä se ihan vieras asia olekaan). Voisitko sinä hetken ajatella mahdollisuutta, että Jumala sittenkin on olemassa? Siinä yhteisellä maaperällä voisimme kohdata toisemme koko ihmisenä elämisen voimalla, tuumailla hetken rauhassa – ja sitten vapaasti lähteä kulkemaan haluamiimme suuntiin. Joko samaan kuin ennen tai sitten ihan uuteen.
Tämänkin pääsiäisen alla valitsen itse uskoa sen kaiken: ristiltä ylösnousemuksen kautta taivaaseen asti.
Leena Valkonen
ohhqd.ydonrqhq$nroxpexv.il
Kirjoittaja asuu Laukaassa ja työskentelee Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksessa.
