– Voi hyvänen aika, miten tämä aika on paha! huudahti Jokilaakson mummo.
– Miten ihmeessä kenenkään lapset ja nuoret selviytyvät joutumatta synnin ja himojen ansaan? Kavalat huumediilerit vaanivat, netti tulvii saastaa ja media kylvää omaa turmiotaan. Tietokonepelitkin ovat täynnä noituutta ja kauhua. Minulla on hirmuinen huoli lastenlapsistani ja heidän lapsistaan. Sydämeni itkee, kun katselen pieniä suloisia taapertajia, omiani ja toisten. Mietin, että mihinkähän paholaisen ansaan tuokin pieni kerran joutuu?
Juuri äsken soitti Olli-poikani ja kertoi olevansa täysin uupunut murrosikäisten oppilaidensa kanssa. Totesi, ettei kohta jaksa. Konstit ovat vähissä, kun opettajiltakin on valta viety. Ajattelin, että on alettava paastoon. Tässä eivät nämä tavalliset rukoukset auta. Alma oli samaa mieltä. Hän sanoi, että Herralle on tehtävä selväksi, ettei tämä peli vetele, asioihin on puututtava. Almakin on päättänyt ryhtyä paastoon.
– Kuulehan nyt! sanoin minä.
– Älkää te sairaat ihmiset ruvetko paastoamaan. Teillä kummallakin on diabetes ja monta muuta sairautta. Seuraukset voivat olla kohtalokkaat. On muistettava, ettei me voida Herraa pakottaa tempuillamme. Armossaan hän kuulee rukouksemme ilman hengellistä painostusta. Sairaan ihmisen tehtävä ei ole paastota. Muistan kuinka aikanaan seurakunnan veljet paastosivat ja kysyivät minulta, että olenko koskaan paastonnut. Vastasin, että en. Sen jälkeen koin syyllisyyttä. Mietin, että pitäisikö paastota. Samassa kuulin selkeästi Herran sanovan: ”Minä en odota perheenäidiltä samaa kuin ihmisiltä, joiden mieli on maallisiin ja jotka palvovat omaa vatsaansa.” Siihen loppui minun paastoaikeeni.
Sinulla on vaikea perussairaus ja sinun täytyy pitää huolta itsestäsi sekä levon että terveellisen ravinnon suhteen. Jumala on antanut meille ymmärryksen ja sitä on lupa käyttää. Torju toisten tarjoamat rasitteet ja velvoitteet. Kukin kantakoon oman elämänsä taakkaset. Vain yliraskaiden kuormien kantamiseen Raamattu kehottaa meitä tarjoamaan apuamme. Ansiotta ajallaan ja omalla tavallaan Herra auttaa rakkaitamme. Luottakaamme hänen uskollisuuteensa!
Meidän rakkaittemme on kasvettava hengellisesti ja heidän on käytävä omat koulunsa. Me emme voi säästää heitä siltä, vaikka kuinka haluaisimme. Meidän osamme on sama kuin Mooseksen äidin. Hän teki kaikkensa, jotta hänen lapsensa selviytyisi. Hän siveli korin maapihkalla, varusti lapsensa parhaalla mahdollisella tavalla ja laski hänet virran vietäväksi. Hän asetti Mirjamin kaislikkoon pitämään silmällä, mitä lapselle tapahtuisi.
Niin meidänkin on laskettava lapsemme elämän virran vietäviksi kulkemaan omaan kohtaloonsa. Esirukouksin seuraamme heitä ja heidän selviytymistään. Jumalan käsi ulottuu sinne, minne me emme ulotu, ja hänen silmänsä vartioivat silloinkin, kun me nukumme tai olemme sokeita tilanteen vaaroille.
– Oikeassa olet, mutta voi, miten vaikeaa luottaminen on, kun huoli jäytää sydäntä, huokasi Jokilaakson mummu ja ryysti sakariinilla makeutettua kahviaan.
Lea Kranz
ohd.nudq}$ss.lqhw.il
Kirjoittaja on jämsänkoskelainen Aikamedian kirjailija.
