Kuka sammuttaa valot, kun toimintaedellytykset itsenäisenä kuntana loppuvat, kysellään monissa pienissä maaseutukunnissa.
Valtiovalta yrittää vielä houkutella porkkanoilla viimeiseen vaihtoehtoon, kuntaliitokseen. Jos se ei kelpaa, vaihtuvat porkkanat lopulta piiskaksi. Pakkoliitos ei kuulosta kovin houkuttelevalta mahdollisuudelta, mutta se tulee kuitenkin koitumaan monen toimintakykynsä kadottaneen kunnan kohtaloksi.
Sama yhteiskunnallinen muutos koskettaa myös seurakuntia. Monet uskovat nuoret lähtevät opiskelemaan suurempiin taajamiin ja kaupunkeihin. He hakeutuvat usein työelämään kauaksi kotiseuduiltaan. Väki maaseutujen seurakunnissa vähenee, ja niihin jää jäljelle etupäässä eläkeläisistä koostuva yhteisö.
Vierailin jokin aika sitten Kainuussa entisessä kotiseurakunnassani, jossa on ollut aikoinaan yli sata jäsentä. Nyt muuttotappiollisessa kunnassa olevaan seurakuntaan kuuluu enää kolmisenkymmentä, pääosin iäkästä jäsentä. Väen vähetessä myös seurakuntien uhritulot pienenevät. Käsillä on tilanne, jossa seurakunnan kaikkia kuluja on karsittava. Usein varoja ei riitä enää edes työntekijän palkkaamiseen.
Mikä silloin avuksi? Olisiko mahdollista soveltaa laajemminkin mallia, jolla kaksi pohjoissavolaista helluntaiseurakuntaa ovat ratkaisseet työntekijän palkkauskysymyksen. Voisimme puhua Nilsiä-Rautavaara -mallista. Näiden pienten naapurikuntien helluntaiseurakunnat sopivat vajaa vuosi sitten, että ne palkkaavat yhteisen työntekijän, joka jakaa aikansa seurakuntien kesken. Tähänastiset kokemukset ovat olleet rohkaisevia. Tosin kaikki seurakunnat eivät välttämättä onnistu saamaan heti samantasoista työntekijää palkkalistoilleen.
Pienten helluntaiseurakuntien kannattaa pohtia myös yhteisen nuorisotyöntekijän palkkaamista. Helluntailaisilla on lähes satavuotinen kokemus lähetystyöntekijöiden kannattamisesta seurakuntien yhteisenä hankkeena. Miksi sama malli ei toimisi yhtä hyvin myös kotimaan seurakuntatyössä?
Eikö yhteistyö ja mielekäs voimien yhdistäminen ole järkevämpää kuin se, että todetaan useiden sukupolvien aherruksen tuloksena syntyneiden seurakuntien toimintaedellytysten loppuvan? Kuulen jo ainaisten skeptikkojen ja kroonisesti kaikkea uutta vastustavien johtomiesten inttävän, että ”eihän se niin voi mennä, kyllä jokaisella seurakunnalla täytyy olla oma pastori”. Mutta jos työhön ei ole tarvittavia ”refleksejä” – kuten entinen saarnaaja vahingossa valitti tarkoittaessaan resurssien puutetta – silloin lienee parempi, että kahdella seurakunnalla on edes puolikassaarnaaja. On viisautta todeta vallitseva tilanne ja tehdä siitä oikeat johtopäätökset.
Kun sitten väkeä alkaa tulla uskoon ja taloudellisen vastuun kantajien joukko kasvaa, seurakunnan on aina mahdollista palkata kokoaikainen työntekijä.
Juhani Happonen
Kirjoittaja on siilinjärveläinen toimittaja-evankelista.
