Ensiksi: Jeesus haastoi meitä ensisijaisesti rakastamaan. Toiseksi: se on ihmisyytemme perusedellytys. Kolmanneksi: siitä maailma meidät tunnistaa. Ja neljänneksi: maailmassakin osataan rakastaa.
Rakkauden perusperiaate on hyvin yksinkertainen, tulisi rakastaa toista niin kuin itseään. Toiselle tulisi tehdä niin kuin itselle tahtoisi tehtävän. Rakkauden lyhyen oppimäärän arvosana on kuitenkin: hylätty!
Miksi jo pelkästään rakastavaan elämäntapaan totuttautuminen tässä maailmassa vaatii meiltä kristityiltä niin mahdottoman paljon? Tämän ainoan meille annetun käskyn peruskäsitys on seurakunnissa hukassa, vaikka teologinen viisaus ja organisatoriset toimintamallit hipovat yritysmaailman tasoa.
Mielestäni uskovan on aivan turha pyrkiä kehittymään muissa kristillisen kasvun hyveissä tai seurakuntaelämän vaatimuksissa ennen kuin hän on sisäistänyt rakkaudellisen asenteen. Se on ensimmäinen ja tärkein tehtävämme.
Paavalin mielestä ihminen ei ole mitään, ellei hänellä ole rakkautta. Myöskään tiedolla ja taidolla ei ole arvoa ilman rakkautta. On turha kuvitella, että Raamatun punainen lanka, rakkaus, olisi vain sanahelinää tai piirre, joka syttyy uskoviin kuin taikaiskusta. Toki Pyhä Henki saakin sitä meissä aikaan, mutta rakkaus vaatii myös opettelua ja työtä. Se vaatii kasvua kipujenkin kautta.
Olen pettynyt ja väsynyt meidän kristittyjen toimintaan rakkauden näkökulmasta. Toki rakkauden tekoja ja rakastavia sydämiä näkyy aina silloin tällöin valonpilkahduksena. Mitään varsinaista rakkauden valoshowta en ole kuitenkaan koskaan nähnyt – siitäkään huolimatta, että juuri keskinäisestä rakkaudesta maailman pitäisi meidän tunnistaa.
Jostakin syystä muut seikat, hienot teoriat, toiminnan suunnittelu, trendikkyys ja ulospäin suuntautuminen tuntuvat innostavimmilta asioilta. Samalla purnataan epäkohdista, kuten heikosta johtamisesta, huonosta ylistyksestä, pyhäkoulun toimimattomuudesta ja epäsiisteydestä. Purnataan myös sitä, että ihmiset eivät lahjoita tarpeeksi. Ja sitä, että opetuksessa keskitytään liikaa vain evankeliumiin. Ollaan katkeria ja kovia, eikä katsota elämää rakastavin silmin.
Hyvät ihmiset: tervetuloa tavalliseen elämään! Seurakunta toimii juuri niin kuin epätäydellisiltä ihmisiltä voi odottaakin.
Sen sijaan jos seurakunnassa keskityttäisiin siihen, miten arvokasta kristittyjen yhteys on ja tuettaisiin rakkaudellisesti toisia, silloin ei tarvitsisi miettiä pelkästään epäkohtia. Jospa maailmasta löytyisi kerrankin sellainen yhteisö, jossa jokainen yksilö hyväksyttäisiin pyyteettömästi ja rakastaen. Silloin maailmakin voisi uskoa, että Jumala on todellinen.
Jokaisen meistä tulisi haastaa ensisijaisesti itseään rakastamaan suurta perhettämme. Perheessä uskaltaa harjoitella ja ottaa myös riskejä.
Itseään ei saa kuitenkaan päästää helpolla rakastamisen suhteen. Vaikka sillä ei voikaan ansaita taivaspaikkaa, voi sillä saada aikaan jotakin ikuista tässä maailmanajassa.
Rakkaus ei nimittäin koskaan häviä, vaikka kaikki muu katoaakin.
Anniina Majabacka
pdmdedfnd.dqqllqd$jpdlo.frp
Kirjoittaja on RV-lehden Turun aluetoimittaja, joka vetää elokuvapajoja koululaisille.
