Maailmassa tapahtuu päivittäin pahoja asioita. Kuulemme rajuja uutisia väkivallasta. Ja usein uhrina on nainen.
Suuri osa naisiin kohdistuvasta väkivallasta jää raportoimatta, sillä se tapahtuu usein kotipiirissä – ja siitä vaietaan. Vaikeneminen ei kuitenkin vähennä tapausten hirvittävyyttä, vaan antaa usein tekijälle mahdollisuuden jatkaa ihmisarvon törkeää loukkaamista.
Olimme maaliskuussa työtovereideni kanssa Boliviassa. Eräänä päivänä vierailimme naisten turvakodissa. Tuo vierailu tuskin koskaan unohtuu mielestämme.
Tapasimme turvakodissa joukon nuoria naisia, useat heistä vielä lapsia, jotka olivat kokeneet käsittämätöntä väkivaltaa elämässään. Osa heistä oli raiskattu, osa oli kokenut säännöllistä pahoinpitelyä. Usein tämä oli tapahtunut kotipiirissä – ja vielä lähiomaisen tekemänä.
Nuori 14-vuotias Juana oli juuri tullut synnyttämästä suloista pikkuvauvaansa, Susania. Pikkuvauvan hymyn takana oli kuitenkin synkkä historia. Juana oli tullut raskaaksi, kun eräs lähisukulainen oli raiskannut hänet. Vastasyntyneen ilon keskellä leijui pimeä varjo, joka seuraisi pitkään äidin ja vauvan elämää.
Toinen nuori äiti, Matilda, kertoi omasta elämästään hyväksikäytön kierteessä ennen pääsyään turvakotiin. Nyt hänen elämänsä tarkoitus oli auttaa toisia samassa tilanteessa olevia naisia. Kaiken ilon ja tarkoituksen keskellä myös Matildan elämässä oli varjo. Hänellä ja hänen 7-vuotiaalla tyttärellään, Waralla, oli hiv, joka oli edennyt aids-vaiheeseen. Ja Waran jatkuvat tulehdustaudit osoittivat lopun olevan jo lähellä.
Istuimme kollegoideni kanssa hiljaa kuunnellen, pyyhkien kyyneleitämme ja kysyen taas kerran Jumalalta: miksi? Vastausta emme saaneet, mutta turvakodin historiikin kuuleminen sai toivon liekin syttymään.
Vuosia sitten suomalainen lähettinainen, Anne Joensuu, kohtasi hyväksikäytettyjä naisia ja sai näyn tehdä asialle jotain. Sen seurauksena syntyi turvakoti, paikka missä arvostetaan naista ja hänen kunniaansa. Paikka, missä ei tarvitse pelätä kaiken aikaa väkivaltaa ja ihmisarvoa alentavaa kosketusta.
Ja naisia alkoi tulla etsimään turvaa Casa Alberquessa, suomalaislähetin perustamassa turvakodissa. Siihen tarvittiin näky ja sen toteuttajia.
Nyt vuosien jälkeen työ on jo siirtynyt paikallisten käsiin, ja näyn kantajien joukko on laajentunut. Tähän mennessä kaikkiaan yli 600 naista ja lasta on saanut turvapaikan kodissa. Ihmisarvo on palautettu takaisin niille, joilta se oli viety väkivalloin. Äänettömien ääni kuuluu taas.
Ennen lähtöämme turvakodista siunasimme pientä Susania ja hänen nuorta äitiään elämän matkalle sekä Waraa äitinsä kanssa kestämään elämää aidsin kanssa. Tunnistimme siinä hetkessä sen käsittämättömän pimeyden, joka oli tullut tuhoamaan heidän elämänsä. Samalla kuitenkin koimme paljon suuremman voiman, Jumalan pyhyyden, laskeutuvan tuohon vaatimattomaan hetkeen. Kristus itse oli siinä keskellämme.
Laskiessamme kätemme siunaukseen, ymmärsimme valtaistuimella istuvan sanat: ”Uudeksi minä teen kaiken!”
Hän todellakin tekee uutta. Sen opimme tuona iltapäivänä vierailullamme bolivialaisessa turvakodissa.
Olli Pitkänen
rool.slwndqhq$ilgd.lqir
Kirjoittaja on Fida Internationalin kehitysyhteistyön ohjelmapäällikkö ja muusikko Espoosta.
