Eri alojen tutkijat lienevät yhtä mieltä siitä, että Suomessa vallitsee postmoderni ajattelutapa. Käytännössä siis yhteiskunnan eri osa-alueilla on entistä sirpaleisempi ja hajanaisempi luonne.
Uskonnon suhteen tämä merkitsee sitä, että ei ole olemassa yhteistä suomalaista tapaa uskoa, vaan nykyisin korostetaan yksilön oikeutta muodostaa oma ajattelunsa. Ihmisen mielipiteitä ja arvoja ei voi määrätä ylhäältä. Usko nähdään yksityisasiana.
Seurakunnille tällainen ajattelu on haaste. Joudumme vastaamaan ja sopeutumaan postmoderniin ajatteluun. Valitettavasti vahingollisia suhtautumistapoja näkee kuitenkin usein.
Eristäytyvä seurakunta teroittaa oman porukkansa oikeaoppisuutta eikä halua olla tekemisissä muun maailman kanssa. Se lahkoutuu eikä enää kohtaa ihmisiä. Mustavalkoinen seurakunta puolestaan vaatii jäseniltään järjetöntä elämänmuutosta: tule sellaisena kuin olet, muutu sellaiseksi kuin me olemme. Taantuva seurakunta luo myyttisen alkuajan ja yrittää palata siihen. Helluntailainen voi esimerkiksi ihannoida Yli-Vainon aikoja ja rukoilla samanlaista Hengen vuodatusta unohtaen vanhan ”tulkoonpa hiljaa tai myrskyn lailla” -periaatteen.
Eristäytyvää, mustavalkoista ja taantuvaa seurakuntaa yhdistää halu irtautua postmodernista maailmasta. Samalla lähetyskäsky jää kaukaiseksi haaveeksi. Postmoderni ihminen kun ei tällaisista seurakunnista innostu.
Helluntaiherätyksellä on onneksi paljon luontaista arsenaalia postmodernin maailman kohtaamiseen. Ensinnäkin kokemuksen merkitys ihmisen hengellisyydessä on nykyään suuri. Suomalaiset ovat monessa suhteessa kyllästyneet moderniin järkiuskontoon, jossa usko pelkistyy moraaliopiksi ja etäiseksi Jumalaksi. Helluntaiseurakunta voi tarjota aitoa spiritualiteettia: tilan ihmiselle, joka haluaa kohdata Jumalan koko olemuksellaan.
Toiseksi helluntailaiset ovat perinteisesti olleet mestarillisia tarinankertojia. Tarinat ovat kiinnostaneet ihmisiä kautta aikojen, mutta erityisesti postmodernin ihmisen sydän aukeaa koskettavan elämäntarinan äärellä. Tässä suhteessa on myös tärkeää tiedostaa Raamatun moninaisuus. Sen rikkaisiin tarinoihin ja lyriikkaan liittyvää perinnettä tulee lähestyä monesta näkökulmasta. Raamattu on enemmän kuin moraalisäädösten kokoelma.
Kolmanneksi helluntailaiset ovat usein empaattista väkeä. Postmoderni ihminen haluaa tulla kohdatuksi sellaisena kuin hän on. Jokainen haluaa tulla nähdyksi ja kuulluksi. Henkilökohtaiset suhteet ilman käännyttämisen taka-ajatuksia ovatkin nykyaikaisen evankelioinnin suola.
Todellisen haasteen kristinuskolle asettaa postmoderni totuuskäsitys. Sen mukaan kiveenhakattua totuutta ei ole olemassakaan. Tässäkin kohtaa helluntailainen on vahvoilla: Jeesus on ilmoittanut olevansa totuus. Helluntailaisuus ei ole koskaan ollut dogmien puolustamista, vaan elävää suhdetta tähän persoonalliseen totuuteen.
Helluntailainen voi joko lannistua tai herätä postmodernin maailman haasteisiin.
Kumman tien valitset?
Ville Mäkipelto
ylooh.pdnlshowr$khovlqnl.il
Kirjoittaja on helsinkiläinen teologian opiskelija.
