Onko paras vain edessäpäin? (13.10.2010)

Elämme vahvasti eteenpäin suuntautuvassa ajassa. Seurakunnat haluavat satsata tulevaisuuteen, ja huomion keskipiste on usein nuoressa sukupolvessa. Ylikorostuneessa tulevaisuusajattelussa on kuitenkin vaarana historiattomuus. Vähäinen menneisyyden kunnioitus näkyy myös seurakunnissa sukupolvien välisenä jännitteenä.

Historiattomuus johtaa ohueen elämän ja Jumalan kokemiseen. Jos kaikki tärkeä on vain nykyhetkessä tai tulevaisuudessa, juuret eivät ulotu tarpeeksi syvälle. Pintajuuriston varassa on riskialtista kohdata maailman kovat tuulet.

Historiattomuus tuntuu myös henkilökohtaisena juurettomuutena. Emme tiedä keitä olemme, kun emme tiedä mistä tulemme ja mihin kuulumme.

Mikä sitten varjelee historiattomuudelta? Sukupolvien välinen yhteys, jota meidän tulee vaalia. Sen avulla voimme edetä kohti tulevaisuutta vahvan juuren kannattelemana. Sukupolvien välisen yhteyden lujittamiseksi meidän olisikin uskallettava irrottautua nuoruutta ihannoivasta ajan hengestä ja herätettävä vanhusten kunnioitus uuteen arvoon.

Vanhuksia kunnioittava toimintakulttuuri lähtee heidän kuuntelemisestaan ja heidän läsnäolonsa arvostamisesta. Ikäihmiset voivat puoleltaan edistää sukupolvien välistä yhteyttä varjelemalla oman mielensä kielteisyydeltä ja sydämensä katkeruudelta.

Sain hiljattain aistia Tampereen solukonferenssissa hienoa sukupolvien välistä yhteyttä. Uutta solunäkyä ei ole Tampereen helluntaiseurakunnassa ajettu runnomalla, vaan asiassa on edetty herkästi ja historiaa kunnioittaen. Toisaalta myös historiasta on haluttu oppia. Pastorien kanavassa jäi elävästi mieleeni jo eläkkeellä olleiden Tampereen helluntaiseurakunnan työntekijöiden mukanaolo sekä heidän avoin arviointinsa niistä virheistä, mitä menneinä vuosikymmeninä oli soluasioissa tehty. Tällainen sukupolvien välinen avoin ja kunnioittava yhteys näyttäytyi nyt selvänä vahvuutena seurakunnan tulevaisuutta ajatellen.

Myös musiikki on kestoaihe, jossa historian kunnioitus ja sukupolvien välinen suhde punnitaan. Meillä on vaarana ajatella, että vain oman aikamme laulut ja tyyli ovat sitä ainoaa oikeaa. Nuorten sielua ei hengellinen laulukirja kuitenkaan sytytä, ja vanhoilla nykymuotoinen ylistysmusiikki nostattaa vastareaktioita. Historian kunnioitus auttaisi kuitenkin molempia ymmärtämään, etteivät Jumalan lahjat rajoitu vain omaan kokemuspiiriin. Nuoret saisivat paljon lisää rikkautta vanhojen laulujen vahvoista sisällöistä, ja vanhatkin voisivat kokea iloa uusista sävelistä ja sanoituksista, joita Jumala on nuorissa innoittanut. On valtava menetys, jos sukupolvet ottavat irtiottoa toisistaan oman likinäköisyytensä takia.

Tiedostan syvästi kuinka tarvitsen vanhempia veljiäni ja sisariani. Nuorena kävin silloin tällöin seurakuntamme päivärukouskokouksissa ja sain siellä esimerkkiä siitä, mitä on rukoilla hartaasti ilman musiikin tuomia värinöitä. Kokemuksen harjaannuttamat vanhukset ovat auttaneet myös siirtämään huomiotani enemmän Jumalan uskollisuuteen kuin omaan suoritukseeni.

Omalla esimerkillään vanhukset ovat myös tasapainottava tekijä, etten omassa nuoruuden innossani repisi itseäni ja muita sinne ja tänne kaikkien uusien visioiden perässä. Oma hätäisyyteni rauhoittuu, kun saan hetkeksi hiljentää vauhtia jonkun vanhuksen vierellä.

Siksi kiitän Jumalaa vanhemmasta sukupolvesta.

Samuel Tedder 

Kirjoittaja toimii pastorina Jyväskylän helluntaiseurakunnassa.