Asun talossa, jossa naapureina asuu ihmisiä monesta maasta kuten Liettuasta, Romaniasta, Sambiasta ja Kiinasta. Matkustan bussilla, jonka kuljettaja on usein somalialainen tai venäläinen. Käyn joskus lounaalla kosovolaisten ylläpitämässä ravintolassa.
Työtoverini edellisestä työpaikastani soitti eilen ja kertoi jäävänsä lomalle. Muslimien paastokuukausi on alkamassa, ja muslimina hänen on helpompaa olla samaan aikaan lomalla ja paastota. Monet muut maahanmuuttajaystäväni palvelevat taas tulevana viikonloppuna Suomen suvessa seurakuntien erilaisissa palvelutehtävissä.
Olen suomalainen. Tiedän myös olevani Norjan sarjamurhaajalle vihollinen, sillä en häpeä sitä, että olen maahanmuuttajamyönteinen enkä koe islamia uhkana. Ymmärrän sen, että poliitikkojen täytyy tehdä päätöksiä koskien maahanmuuttoa, mutta en hyväksy sitä, että maahanmuuttajasta tulee uhka ja vihan kohde. En edes sitä, että hänen ihonväristään vitsaillaan.
Talossamme asuu hienoja ihmisiä. Luulenpa, ettei talomme olisi näin mukava ilman maahanmuuttajia. Osa heistä on kristittyjä, osa muslimeja, mutta he kaikki ovat osa Suomea. Näiltä ystäviltäni olen oppinut paljon ihmisyydestä, ja se on vahvistanut samalla myös omaa uskoani. He ovat osa suomalaista todellisuutta kaikessa kauneudessaan.
Olen suomalainen ja kristitty. Siksi en ole maahanmuuttaja-vastainen. Uskon, että ihmisyys vaatii meiltä toisen ihmisen tasavertaista kohtelua ja rakastamista. Mestarimme itse antoi rakkauden kaksoiskäskyn. Meidän tulee rakastaa Jumalaa ja lähimmäistämme niin kuin itseämme – ilman reunaehtoja.
Uskon, että kaukaiset vieraamme eri uskonnoista ja kulttuureista ovat Suomen seurakunnille ennen kaikkea mahdollisuus, eivät uhka. Pelko saa kuitenkin aikaan sen, että emme välttämättä tiedä miten suhtautua muukalaisiin. Siksi reaktiomme ovat usein ala-arvoisia ja sivistymättömiä heitä kohtaan. Jos keskuudestamme nousisi nyt profeettoja, varmasti he muistuttaisivat meitä siitä, että muukalaista tulee kohdella hyvin.
Maailmassa on 44 miljoonaa pakolaista, ja heidän määränsä vain kasvaa. On surullista, jos me Jumalan seurakuntana laitamme päämme pensaaseen ja yritämme unohtaa lähimmäistemme todellisuuden. Meille ei ole annettu missään lupaa valikoida lähimmäisiämme.
Entä jos tunnustaisimme maahanmuuttajat osaksi suomalaista yhteiskuntaa myös käytännön teoin? Tervehtisimme yksinään kirkon penkissä istuvaa ulkomaalaistaustaista tai kuuntelisimme mitä musliminaapurillemme kuuluu nyt ramadanin aikana. Voisimme samalla elää kristillistä uskoamme todeksi. Ehkä muukalaisista tulisi näin meidän omaa ”lihaamme ja vertamme”.
Olen siis suomalainen, ja uskon monikulttuurisuuteen, sillä Vapahtajallanikaan ei ollut etnisiä rajoitteita. Seurakunnan identiteettiin on aina kuulunut nollatoleranssi kaikissa tasa-arvoa loukkaavissa teoissa ja sanoissa.
Seurakunta kuuluu ilman reunaehtoja kaikille, jotka haluavat seurata Kristusta. Samoin Suomi kuuluu kaikille niille, jotka kunnioittavat maatamme – ihonväristä riippumatta.
Olli Pitkänen
Kirjoittaja on Fida Internationalin kehitysyhteistyön ohjelmapäällikkö ja muusikko Espoosta.
