Sisältö » Kolumnit

Kumisevaa vaskea vai aitoa välittämistä? (17.9.09)

Vapaakirkon kirkkokuntajohtaja Hannu Vuorinen on hyvin verrannut seurakunnan evankelioimisstrategiaa pyramidiin kirjassaan Rakenteilla Armon talo: ”Sen kapean yläosan muodostaa yhteisesti järjestetty suora evankelioiva toiminta, kuten erilaiset tapahtumat ja tilaisuudet. Sen keskiosa muodostuu sellaisesta toiminnasta, jonka puitteissa ei-uskovat voivat tutustua uskoviin ihmisiin ja seurakuntaan rauhassa, matalalla profiililla. Se on eräänlaista esievankelioivaa toimintaa, jossa syntyy kosketuspinta seurakuntaan ja sen sanomaan. Pyramidin laajimman osan muodostavat seurakuntalaisten arkiset kontaktit ja suhteet lähellään eläviin ihmisiin.”

Vuorinen varoittaa seurakuntia keskittymästä vain pyramidin huippuun eli kokous- ja tapahtumarumban pyörittämiseen kun todellinen ihmisten kohtaaminen tapahtuu arjessa, elämämme piirissä olevien ihmisten kanssa.

Kokoussarjoissa ja evankelioimisturneilla niitetään satoa vain, jos pyramidin alemmat kerrokset ovat vahvoja.

Vuorisen analyysi uppoaa. On paljon helpompaa ulkoistaa evankelioiminen tähtievankelistoille kuin aloittaa oman yhteisön ihmisten kohtaaminen palvelun ja auttamisen kautta. Traktaatin tiputtaminen postiluukusta sujuu vaivattomammin kuin yksinhuoltajaäidin lapsikatraalle lapsenvahdiksi pestautuminen.

Evankelioinnissa on kuitenkin enemmän kysymys meidän asenteistamme ja ihmissuhteistamme kuin sanoistamme ja toimintatavoistamme. Jo Paavali totesi aikoinaan, että ilman aitoa välittämistä – ilman rakkautta – hänen hienoinkin puheensa ja paraskin saarnansa olisivat vain kumiseva vaski ja helisevä symbaali. Jopa itsensä uhraaminen vääristä motiiveista jää vaille vaikutusta.
Ihmisten kohtaamisessa keskeistä on se, näkyykö siinä rakkautta ja aitoa välittämistä vai ovatko lähimmäisemme meille vain evankelioitavia olioita. Keskivertosuomalainen on kuullut evankeliumin perustotuuden Kristuksen sovituskuolemasta lukemattomia kertoja. Lause ”Jeesus Kristus on kuollut sinun syntiesi tähden” on lipunut hänen korviensa ohi ilman, että asia olisi tehnyt mitään suurempaa vaikutusta.

Jälkikristillinen aika suhtautuu kristittyjen absoluuttisiin totuuksiin ”so what” ja EVVK-asenteella. Sen sijaan aito rakkaus koskettaa aina, mutta haastaa meitä uskovia jättämään mukavuusvyöhykkeemme. Todellinen kohtaaminen edellyttää aikamme jakamista, yhdessäoloa ja aitoa välittämistä.

On aika herätä välinpitämättömyyden horroksesta Kristuksen työtovereiksi. Kysymys ei ole vähemmästä kuin pelastussanomasta: Elämän tarkoituksen etsijän ei tarvitse jäädä hapuilemaan pimeään eikä harhailemaan päämäärättömästi; Jumala on löydettävissä ja vielä enemmän – Hän on valmistanut meille pelastuksen.


Sari Essayah
.fi

Kirjoittaja on Euroopan parlamentin jäsen.