 | |||
Kenelle kunnia, sille kunnia (2.12.09)
Amerikkalaisesta uskonnon ja politiikan liitosta voidaan olla montaa mieltä. Onko sikäläisten kristittyjen johtajien asenteessa silti jotain opittavaa liittyen esivallan kunnioittamiseen?
Pääministeri ja presidentti ansaitsevat kunnioituksemme. Olen ihan viime viikkoina herännyt pohtimaan, miltä kuulostavat ja näyttävät asenteet, joita esivaltaa eli maamme johtajistoa kohtaan ainakin osa kristityistä osoittaa. Saldoksi on kertynyt heittoja niin pääministerin seurustelusuhteista kuin lautakasoistakin. Lisäksi presidentistä puhuttaessa halutaan aina muistaa mainita tietyt yhteydet tiettyihin tahoihin.
Jälkimmäistä kommentointia ei valtamediasta löydy, mutta pääministeriin liittyvät pyöritykset ovat olleet lehtien ruokaa jo pitkään. Tässä yhteydessä voisi liittyä pohtimaan median valtaa, mutta ainakin näissä asioissa meille riittää helposti kevyt keltainen uutisointi, josta vedämme johtopäätöksemme, vaikka muuten olemme kärkkäitä kritisoimaan median vaikutusta yhteiskunnassa. Maamme johtajiston esikuvallisuudesta kannetaan huolta – ja ehkä syystäkin. Mutta onko käynyt niin, että esirukouksen sijaan nousee usein vain moralisoiva sormi ja päivittely kansan ja sen johdon tilasta? Ajatukseni saivat alkunsa osallistuessani GLS -johtajuusseminaariin. Seminaarissa haastateltiin neljän Yhdysvaltain presidentin läheistä neuvonantajaa David Gergeniä, joka luonnehti Nixonin, Fordin, Reaganin sekä Clintonin ominaisuuksia johtajina sekä heidän heikkouksiaan, jotka näkyivät johtamisessa. Meillekin voisi olla helppo tehtävä kertoa ainakin joidenkin näiden presidenttien heikkoudet, mutta Gergen kykeni tuomaan kunnioituksella esille myös heidän vahvuutensa. Jo David Gergenin ja Tony Blairin haastattelujen valinta GLS:iin kertonee jotain siitä uskonnon ja politiikan suhteesta, joka vallitsee Yhdysvalloissa. Toisaalta se kertoo myös kristittyjen johtajien kunnioittavasta ja nöyrästä asenteesta. Gergen peräänkuulutti jonkinlaista armollisuutta arvioitaessa johtajien yksityisen ja julkisen elämän suhdetta. Amerikan hengellisestä tilasta sekä uskonnon ja politiikan liitosta voidaan olla montaa mieltä. Onko siellä silti kristittyjen johtajien asenteessa jotain Raamatun periaatteiden mukaista esivallan kunnioittamista ja ehkä myös menestyksen avainta heidän omalle johtajuudelleen? Yksi aikamme tunnuspiirteistä on auktoriteettien hylkääminen. Lopulta se johtaa vaikeuksiin pitää edes Jumalaa auktoriteettina. Vaikka uudenlainen johtamiskulttuuri korostaakin titteleiden kunnioittamisen sijasta ansaittua asemaa, olisiko Paavalilla mielessä jotain enemmän hänen opettaessaan niin maallisen kuin hengellisen johtajiston kunnioittamista? Edustuksellisessa demokratiassa pääsemme säännöllisin väliajoin osoittamaan kunnioituksemme ja luottamuksemme vaaliuurnilla. Siinä välissä meille on annettu johtajat, joiden kaikkia tekoja tai ajatuksia ei tietysti tarvitse hyväksyä. Mutta jos heille itse tehtävän hoidossa ei tule lain edessä todeksi näytettyjä puutteita, voisimmeko moralisoinnin sijasta yhtyä esirukoukseen ja panettelun sijasta opetella kunnioittavaa asennetta? Olisiko tässä avainta myös oikeanlaiseen hengellisen johtajuuden kunnioittamiseen sekä Jumalan auktoriteetin ja suvereeniuden tunnustamiseen? Elina Matila Kirjoittaja suorittaa parhaillaan seurakuntaharjoittelua diakoniapainotteisesti Jyväskylän helluntaiseurakunnassa.
| |||
 | |||
