Sisältö » Kolumnit

Kaikki on luotu auttamaan (8.10.09)

Erään tunnetun hyväntekeväisyysjärjestön kampanjajuliste helluntaiseurakunnan nurkalla sykähdytti: ”Kaikki on luotu auttamaan!” Jos tähän mainoslauseeseen on uskomista, tämä luominen koskee yhtälailla seurakunnan sisä- kuin ulkopuolellakin olevia. Avunanto on jotain myötäsyntyistä ja ihmisyyteen kuuluvaa.

Tätä inhimillistä ominaisuutta on herätelty esille tämänkin lehden palstoilla diakoniakeskustelun muodossa. Avun tarvetta – kuten auttajiakin – on seurakunnassa sekä sisä- että ulkopuolella. Diakonia on eräiden määritelmien mukaan apua siellä, mihin yhteiskunnan muu apu ei yllä. Kun ammattiauttajien varaan rakennettu yhteiskunta taistelee taantumaa vastaan ja valtionvarainministerinkin kehottaa lähimmäisenrakkauden mukaiseen toimintaan, seurakunnalla on hyvä mahdollisuus julistaa rakkauden sanomaansa myös käytännön teoin.

Pyörää ei helluntaiseurakunnan tarvitse kuitenkaan keksiä itse. Ympärillä on monenlaista järjestöllistä auttamistoimintaa ja kirkollista diakoniaosaamista, joita on järkevää ja suorastaan välttämätöntä hyödyntää. Paikkakunnan ihmisten parhaaksi toimiminen voi vaatia laajaakin verkostoitumista omia seurakunnallisia rajoja rikkoen. Jos otsikon lause on totta, voi diakoniaa lähestyä paljon avarammin.

Silloin voi nähdä – kuten kirjassa Auttamisen teologia tuodaan esille – vaikkapa seurakunnan vieressä toimivan urheiluseuran vapaaehtoisineen diakonisena yhteisönä. Tekeehän sekin hyvää lasten ja nuorten parissa ja tarjoaa mahdollisuuksia mielekkääseen toimintaan kadulla vietetyn ajan sijaan.
Vaikka auttaminen usein onkin vastavuoroista ja antaessaan saa, myös tietynlaisen pyyteettömyyden tulisi leimata kaikkea auttamista ja myös diakoniaa. Keskiössä on avun tarvitsija, eikä auttaja tai seurakunta itse.

Mutta onko niin, että vaikka minä jakelisin kaikki vaatteeni ihmisille, eikä minulla olisi evankelioimispyrkimyksiä, en minä mitään olisi? Evankelioiva päänahanmetsästys ei kuulu diakoniaan, mutta diakoninen kohtaaminen voi ja saakin johtaa ihmisen hengelliseen eheytymiseen.
Kaikki on luotu auttamaan, mutta seurakunta ei silti ole vain hyväntekeväisyysjärjestö muiden joukossa. Seurakunta elää ja muodostuu sanomastaan, ja sillä on oikeus ja velvollisuus julistaa sitä.

Kansainvälisessä diakoniassa ja kehitysyhteistyössä sanoman julistamisen ja auttamisen rajat ovat keskusteluttaneet jo pitkään. Myös kotimaassa ympäröivään hätään vastaaminen saattaa vaatia tekoja sanojen sijaan ja liittymistä muihin auttajiin. Sanomasta ei silti tarvitse luopua, sillä Jumalan seurakunnan tulee kantaa sitä itsessään.

Seurakunta on hämmentävä yhteys inhimillistä ja yliluonnollista. Siksi se tarjoaa samalla mahdollisuuden olla ihminen ihmiselle, mutta luo myös yhteyden tuonpuoleiseen. Kyseessä ei olekaan joko tai -tilanne, vaan inhimillinen ja jumalallinen on yhdessä sekoittamatta, muuttamatta, jakamatta ja erottamatta – kuten ihmiseksi tullut Jumalakin.

Elina Matila


Kirjoittaja tekee diakoniapainotteista harjoittelua Jyväskylän helluntaiseurakunnassa.