Sisältö » Kolumnit

Jumala, miksi? (07.01.10)

Keskustelu ihmisen kärsimyksestä nostattaa aina laineita. Onko se osa kristityn vaellusta vai osoitus vain epäuskosta ja piilosynneistä?

Useampi meistä on joutunut silmätysten selittämättömän kärsimyksen kanssa. Tuttu ja turvallinen elämänmeno leikkaantuu ja suunnitelmat murskaantuvat. Ensijärkytyksen jälkeen mieli hakee selitystä tapahtuneelle. Vastuullisten syyllisten penkille ei yleensä löydy ketään istutettavaa. On vain suuria miksi-kysymyksiä vailla patenttivastauksia. Ja sillä hetkellä menestysteologien ”uskon pumppaukset” vain haavoittavat.

Kristinuskossa ei pyritä selittämään tyhjäksi kärsimyksen ongelmaa eikä kielletä kärsimyksen osallisuutta elämään. Raamatusta löytyy syvällistä vertaistukea jokaiselle elämässään kärsimystä kohdanneelle. Jobin osa oli menettää lapsensa, terveytensä, omaisuutensa, ystäviensä arvostus ja lähimmäistensä tuki – mieshän on varsinainen kärsimyksen ikoni. Opetuslapset puolestaan kokivat vastoinkäymisiä ja jatkuvaa vainoa viedessään – nurinkurista kyllä – ilosanomaa eteenpäin. Useat heistä joutuivat kohtaamaan kidutuksen ja kuoleman vakaumuksensa tähden. Tuskinpa he taivalsivat aina sädekehät hehkuen koettelemuksesta toiseen. Varmasti usko välillä horjui ja epätoivo ja ahdistus täyttivät mielen.

Jobia ja opetuslapsia kannatteli kuitenkin kärsimysten keskellä Jumalan läsnäolo. He eivät sittenkään olleet yksin. Raamatun mukaan onnellisen elämän synonyymi ei olekaan helppous tai vaivattomuus vaan Jumalan läheisyys ihmisen arjessa, yhtälailla sen iloissa ja suruissa. Pohjimmiltaan kaipaamme jokainen tällaista Jumalan läsnäolon tuomaa onnellisuutta ja sisäistä rauhaa, joka kestää olosuhteista riippumatta.

Koko evankeliumin ydinsanoma rakentuu kärsimyksen ongelman ympärille: syyttömän kärsimykseen syyllisten puolesta. Armo koskettaa, kun tajuamme, että heikkoina ja riittämättöminä olemme silti Jumalalle kelpaavia Jeesuksen sovitustyön tähden. Pyhää Henkeä eivät nimittäin meidän kärsimyksemme pidätä. Hän on aloittanut jo silloin työnsä ihmisen elämässä, kun sekasorron keskellä tapaillaan rukouksen sanoja.

Raamatun suurin lupaus kärsivällekin ihmiselle on mielestäni Jeesuksen sanoissa: ”Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.” Näiden sanojen takana on Kaikkivaltias, iankaikkinen Majesteetti, mutta myös ”kipujen mies ja sairauden tuttava”. Hän tuntee tuskamme ja Hän tietää kyyneleemme. Meilläkin on oikeus koetuksissa huutaa Jobin tavoin ”Herra, miksi?”, mutta myös luottaa siihen, että Herra tietää, miksi. Elämämme ei ole sattuman tuulten heiteltävänä, vaan Kaikkivaltiaan käsissä.

Surut, sairaudet ja pettymykset ovat osa matkantekoa sillä tiellä, joka kuitenkin vie lopulta voittoon. Tällä hetkellä saatat elää keskellä pimeyttä, mutta toivon ankkuri on jo heitetty esiripun tuolle puolelle. Ja kerran perillä ”Hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.”

Sari Essayah

Kirjoittaja on europarlamentaarikko, oto-evankelista ja Hyvä Sanoma ry:n hallituksen jäsen.