Julkisuuden etiikkaa etsimässä (22.06.2011)

Pääkirjoitukseni median eettisestä roolista (RV 22) on herättänyt keskustelua. Sitä on voitu lukea myös lehden mielipidepalstoilta.

Myönteisessä palautteessa on nähty arvokkaana avoin puuttuminen epäterveelle pohjalle rakennettuun julkisuuskuvaan ja pidetty tärkeänä totuuden vapaaksi tekevää vaikutusta. Kriittisissä viesteissä kirjoitusta on puolestaan pidetty epäeettisenä sen kommentoitua julkisesti yksityisen henkilön ja perheen asioita. Kaiken kaikkiaan keskustelu on ollut yksi askel sillä vaikealla tiellä, jolla opetellaan kohtaamaan rehellisesti kipeitä tosiasioita, suremaan niitä ja selviämään niistä yhdessä eteenpäin.

Vaikka itse tapauksen käsittelyä jatketaan nyt muilla foorumeilla, käyty keskustelu on nostanut esiin monia periaatteellisia kysymyksiä, joita on hyvä pohtia kahvipöytäparlamenttien lisäksi myös julkisuudessa: Mikä on lehden vastuu edustamastaan yhteisöstä? Ja millaista etiikkaa julkisuuden säätelyyn tarvitaan?

Lehden perustehtävä on palvella lukijoitaan, joilla on oikeus tietää. Mutta onko tästä lähtökohdasta käsin tarpeellista puuttua julkisesti myös yksityisten henkilöiden, perheiden ja seurakuntien ongelmiin tai keskinäisiin ristiriitoihin?

Yleensä ei ole. Tämä johtuu siitä, ettei toimituksella – ja vielä vähemmän lehden lukijoilla – ole useinkaan käytettävissään kaikkea sitä taustatietoa, jota luotettavan kokonaiskuvan muodostaminen edellyttää. Toiseksi yksityisten ongelmien julkisesta esiin nostamisesta seuraa harvoin mitään hyvää ja rakentavaa. Siksi median puuttumattomuus tällaisiin kysymyksiin on oikea peruslinja. Näin siitäkin huolimatta, että juuri toimituksella on usein paras näköalapaikka erilaisiin yhteisön sisällä kyteviin ristiriitoihin.

Miksi herätysliikkeen lehdessä on sitten joskus syytä poiketa tästä peruslinjasta?

Silloin kun kyse on julkisesta toimijasta ja kun asialla on esiin tulleen tiedon valossa painavaa eettistä merkitystä koko yhteisölle, siihen on velvollisuus puuttua. Julkinen tarkastelu on tärkeää esimerkiksi silloin, kun hengellisyys saa epäterveitä ilmenemismuotoja, kun yhteisöä johdetaan harhaan oleellista tietoa salaamalla, kun valtaa käytetään väärin, kun toimijan yksityinen moraali ja julkinen toiminta ovat ristiriidassa keskenään tai kun edellä mainitun pohjalta oikeudenmukaisuus vaarantuu ja jonkun oikeuksia poljetaan. Se, että tapahtunutta tällaisissa tilanteissa arvioidaan julkisesti, ei tarkoita Jumalan tekojen kieltämistä tai että asianomaiseen henkilöön tai toimijaan suhtauduttaisiin jotenkin epäkunnioittavasti. Kyse on yhteisön eettisestä itsesäätelystä, joka parhaimmillaan turvaa sen omaa hyvinvointia ja toimintakykyä.

Journalismin kannalta vaativimpia tilanteita ovat ne, joissa vaakakupissa ovat vastakkain ikävä julki tuotava totuus ja yksilöiden kipeät tunteet. Median onkin syytä tunnistaa tarkasti yksityisen ja julkisen raja sekä erottaa toisistaan inhimillinen tunne-elämä ja eettinen arviointi.

Julkisella sanalla on voimaa, joka vaikuttaa kauaskantoisesti. Siksi kristillisen median on pyrittävä olemaan omassa roolissaan valpas ja vastuullinen sekä samalla nöyrä ja itsekriittinen.

Myös median etiikkaa sopii säätelemään apostoli Paavalin käyttämä kriteeri: ”Valo kasvattaa hyvyyden, oikeuden ja totuuden hedelmiä” (Ef. 5:9).

Leevi Launonen

Kirjoittaja on Ristin Voitto -lehden päätoimittaja.