Sisältö » Kolumnit

Istutin puun (12.6.)

Istutin viime viikolla puun. Oikeastaan istutin monta puuta – kokonaisen pienen metsän. Opiston rankan kevätlukukauden jälkeen ei ollut ollenkaan hassumpaa tehdä jotain vähemmän ajatustyötä vaativaa käsillään.

Ajatuksia ne puut kuitenkin herättivät. Siihen maahan saatettuun pieneen parinkymmenen sentin kuusentaimeen syntyi väkisinkin suhde. Tämä tässä voi joskus olla suuri puu, ajattelin. Tässä on metsä sitten joskus, kun itsekin olen jo ikääntynyt. Hakkuun suorittaa mahdollisesti seuraava sukupolvi. Tuntui suorastaan juhlalliselta tehdä jotakin, joka edustaa jatkuvuutta ja pysyvyyttä. Samaan metsään oli edelliset puut istuttanut vaarini – liityin näin sukupolvien ketjuun.
Ja toisaalta se on vain hetki ja silmänräpäys ikuisuuden mittakaavassa. Työni jälki saattaa näkyä metsänä muutamia vuosikymmeniä vielä jälkeeni, ja muisto minusta voi elää niin kauan kuin joku sitä elävänä pitää, mutta minut itseni on luotu ikuisuutta varten. Olen surkuteltava, jos toivoni on vain näissä puissa – vain tässä elämässä. Arkkuni voidaan tehdä puista, mutta sitäkään en saa mukaani.

Tai sitten Jeesus tulee. Olenko siihen valmis? Tähyilenkö vain taivaalle ja irtaudun tästä elämästä – vai voinko luoda katseeni maahan, istuttaa puun ja odottaa kasvua?

Nuorempana Jeesuksen paluun ilmapiirissä oli niin kiire olla valmis, että välillä eläminen unohtui kokonaan. Olin kovin epävarma sairaanhoitajaopintoja aloitellessa, että olisiko kuitenkin pitänyt vain ennemmin mennä ja yrittää tehdä ”Herran työtä” opiskelun sijasta. Normaalit elämänunelmat tuntuivat vääriltä ja riittämättömiltä – elämä oli enemmänkin taakkaa kuin Jumalan lahjaa. En halunnut istuttaa puita, kun en voinut ajatella niistä iloitsevani.

Lutherinkin väitetään puhuneen puun istuttamisesta: ”Vaikka tietäisin, että maailmanloppu tulee huomenna, istuttaisin tänään omenapuun.” Siis vaikka olisin varma, että en ehdi sen satoa nauttimaan ja kasvua näkemään, eläisin kuitenkin tänään tässä ja nyt. Tätä elämää, mihin kuluu puiden istuttaminen ja tulevaisuuden suunnitteleminen.

Minut on luotu ja laitettu elämään tätä elämää ihmisenä – kohtaamaan tämä elämä kuten muutkin sen kohtaavat. Jospa tämä elämä ei siis olekaan ”joko-tai” vaan ”sekä-että”. Istutan puun, vaikka toivoni ei siinä puussa olekaan. Iloitsen kasvusta, vaikka en satoa korjaisikaan.

Myyrät olivat syöneet edellisen vuoden istutetut taimet melkein kokonaan. Minunkaan istuttamillani puilla ei ole kasvun takeita. Elämä ei aina kulje suunnitelmien mukaan – elämä on myös kipeää ja epävarmaa.

Minuunkin on istutettu jotain. Jumalan valtakunnan siemen on sisimmässäni, ja se aiheuttaa ikuisuuden kaipuun ja ymmärryksen, että tämä näkyvä ei ole kaikki. Toisaalta sen tulisi saada kasvaa ja elää, tehdä tästä elämästä kaunista lahjaa – kaikesta sen kipeydestä huolimatta.
Jeesuksen paluukaan ei silloin ole elämän kielteisyyttä, vaan toivoa, joka vaikuttaa jo nyt. Voin opetella elämään – voin istuttaa puun – sillä elämä on enemmän kuin tässä.

Elina Korpijaakko


Kirjoittaja on Ison Kirjan opiskelija ja ammatiltaan sairaanhoitaja.