 | |||
Innovointia seurakuntaan
Helluntaiseurakunnat ovat enimmäkseen tietoisia oman toimintansa tarkoituksesta, mutta rohkenen väittää, että seurakunnissamme on tilausta pistää joitakin kuvioita uusiksi. Tulisi miettiä, mikä olikaan tavoite ja miten siihen nykyisillä resursseilla ja seurakuntalaisilla parhaiten päästäisiin. Seurakunnissamme tulisi siis innovoida.
Innovaatiolla tarkoitetaan uutta, hyödyllistä ideaa. Innovointi on siis lisäarvon tarjoamista, sitä, että osataan tehdä jotain paremmin kuin ennen. Ja sitä, että uudesta toimintatavasta syntyy sellaista hyötyä, jota vanhassa ei ollut. Yritysmaailmassa puhutaan innovaatioiden taloudellisesta hyödystä. Sen sijaan seurakunnassa innovaatiot voisivat tuottaa hengellistä hyötyä, esimerkiksi uusien ihmisten pelastumista tai jo pelastuneiden kasvamista parempaan suuntaan. Ihmisten arkielämä on kehittynyt huimasti viimeisen 20 vuoden aikana. Arjen valinnoissamme osaamme myös vaatia uutta ja kehittynyttä. Esimerkiksi vaihtaessamme uutta puhelinta haluamme usein varmistua siitä, että siinä on sellaisia ominaisuuksia, joita vanhassa ei ollut. Kotien olohuoneissa ei enää istuta puupenkeillä kuten ennen. Miksi sitten seurakunnissa istutaan? Otamme mielellämme vastaan parannuksia arkielämäämme, mutta miksi emme myös seurakunnan elämään? Onko uskomme kiinni kaavassa ja onko turvallisuuden tunteemme niin tärkeä, että uhraamme vanhaa vaaliessamme mahdollisuuden jopa hengelliseen uudistumiseen? Ja suurin kysymyksistä on: Mitä oikein pelkäämme? Ennen kuin kukaan ehtii ryhtyä heittelemään kiviä, tunnustaudun itse traditioiden ja kaavojen suureksi suosijaksi. Kaaoksessa ei ole kenelläkään hyvä olla. Lisäksi suurin osa meistä viettää päivänsä epävarmuuden ympäröimänä alati muuttuvassa työelämässä. Innovoinnissa ei kuitenkaan ole ensisijaisesti kyse vanhan hajottamisesta, vaan tilanneanalyysistä ja sitä kautta uusien mahdollisuuksien näkemisestä. Innovaatio seurakunnassa voisi olla vaikkapa kahvin tarjoileminen aamuisin ennen kokouksen alkamista, luopuminen tietyistä työryhmistä, joiden kokoontumisiin ei kenenkään ole koskaan kiva mennä, videon käyttöä saarnassa, hierovien nojatuolien hankkimista lastenhoitohuoneeseen tai kokouksen alkamisajan muuttamista. Rohkeimmille seurakunnille uskallan ehdottaa, että innovointi voisi alkaa kaikkein idearikkaimpien ihmisten asettamisesta sellaisiin tehtäviin, joissa he voivat myös käyttää lahjojaan. Tuntematon on aina vaarallista. Kun ei ole aikaisemmin kokeiltu, ei ole myöskään takeita, että homma onnistuu. Ja kun seurakunnissa on henkilökemioiden ja valtataistelujen vuoksi muutenkin tarpeeksi haasteellisia tilanteita, muistuttaa esimerkiksi uudenlaisten jumalanpalvelusmuotojen esille ottaminen öljyn heittämistä jo roihuna palavaan kokkoon. Innovoijien lohduksi todettakoon, että todellisissa neronleimauksissa seurakuntaväki aina ennemmin tai myöhemmin tajuaa sen arvon – vaikkakin suurella viiveellä. Vilma Luoma-aho Kirjoittaja toimii innovaatiojournalismin tutkijana Stanfordin yliopistossa Kaliforniassa, Yhdysvalloissa.
| |||
 | |||
