Pienikokoinen Joosua-poikamme seisoi pihalla ylisuuri koulureppu selässään. Hän odotti koulubussia. Pienet pyöreät rillit huurtuivat aamunkosteudessa, kun hän tähysi toiveikkaasti tielle päin. Jännityksestä huolimatta ekaluokkalaisen kasvoille kohosi pieni virnistys. Oli ensimmäinen koulupäivä.
Seitsemänvuotias Down-poikamme aloitti sinä aamuna yksitoista vuotta kestävän opintien. Kun vilkutin hänet matkaan, sydänalaa kouraisi kipeästi ja silmiini kihosivat kyyneleet. Kurkkuani kuristi, kun mieleen nousi ahdistava kysymys: kuinkahan Joosua pärjää ankarassa koulumaailmassa, kehitysvammaisena, erilaisena lapsena?
Mieleeni muistui ennen koulun alkua sattunut tapaus. Eräs kolmasluokkalainen Antti-poika tuli luokseni ja sanoi: ”Ei teidän tarvitse pelätä Joosuan puolesta, minä puolustan häntä koulussa.” Olin tavattoman hämmästynyt, kun tämä nuori mies ilmoittautui poikani puolustajaksi. Se liikutti minua. Kiitin Anttia lämpimästi, mutta samalla minua kyllä vähän hirvitti mahdollisten kiusaajien puolesta, koska tiesin Antin käyvän ahkerasti karatekursseilla.
Taksikuljetukset päiväkotiin olivat olleet Joosualle painajaismaisia. Pikkuisessa bussissa oli ollut vähän tilaa, eikä kukaan ollut tahtonut ottaa häntä viereensä.
Nyt tilanne muuttui. Samassa bussissa istui Antti sekä joukko muita erityisoppilaita. Eräänä aamuna en ollut uskoa korviani, kun Joosuan noustessa bussiin toiset huusivat iloisesti kuorossa: ”Hei, Joosua tulee!” Pienelle pojalleni löytyi heti paikka toisten vieressä. Hän ei ollut enää yksin. Oli niitä, jotka aidosti välittivät.
Bussi starttasi liikkeelle kyydissään iloisesti vilkuttava, värikäs seurakunta. Silmiini kihosivat nyt ilonkyyneleet. Seisoin vielä tovin tien laidassa katsoen bussin menoa, kunnes sen perävalot katosivat mutkan taakse. Sisimpääni laskeutui rukous: ”Herra, juuri tuollaista iloista ja toisista välittävää yhteishenkeä tarvitsemme omassa kotiseurakunnassakin.”
Kolmannen koulupäivän jälkeen Joosua saapui kotiin. Riisuuduttuaan hän livahti heti omaan huoneeseensa sulkien oven jälkeensä. Jäin uteliaana seisomaan oven taakse. Minulle tuli kiusaus kurkistaa avaimenreiästä, mutta säilytin arvokkuuteni. Nähdäkseni mitä poika puuhasi, raotin vain hieman ovea. Joosua oli asettanut reppunsa tuolin selkämykseen, ottanut esille kouluvihkon ja kynän ja teki koulutehtäviä.
Näky liikautti sydäntäni. Olin kuitenkin aika skeptinen Joosuan oppimisen suhteen, koska Joosua ei osannut vielä edes puhua, saati sitten kirjoittaa. Silti hän tuntui keskittyvän täydellä tarmolla tekemään kotiläksyjä.
Joosua ahkeroi kouluvihkonsa parissa pitkän tovin. Lopulta hän oli valmis ja siirtyi leikkimään. En voinut vastustaa kiusausta, vaan menin katsomaan mitä poika oli vihkoonsa piirtänyt. Koko sivu oli täynnä melkoista töherrystä, mutta kaiken keskeltä nousi selväsi esiin useita j-kirjaimia. Ihmeekseni Joosua oli oppinut koulussa kirjoittamaan oman nimensä alkukirjaimen.
Hurraa, aakkoset alkavatkin j-kirjaimella!
Kari Honkanen
vmkuvn$vdxqdodkwl.il
Kirjoittaja on Siilinjärven helluntaiseurakunnan pastori ja Aikamedian kirjailija.
