Viime aikoina Suomessa on käyty keskustelua Venäjästä, erityisesti sen suurvalta-asemasta ja mahdollisesta vaarallisuudesta. Tähän liittyen tehtiin myös Helsingin Sanomien tilaama ja julkaisema gallupkysely (HS 13.9.).
Tutkimus osoittaa muun muassa, että joka viides suomalainen pelkää Venäjää. Suomessa asuvat venäläiset tyynnyttelivät lehdessä: ei mitään syytä pelkoon.
Pelon syvät juuret
Pelkoon ei ehkä olekaan aihetta juuri nyt, mutta suomalaisten alitajunnassa kummittelevat ikiaikaiset, historialliset uhkakuvat itäisestä naapurista.
Tämä on ilmennyt esimerkiksi laulettaessa Lutherin virttä Jumala ompi linnamme. Kun siinä tullaan kohtaan ”Se vanha vainooja, kavala kauhea”, niin hieman yleistäen voidaan sanoa, että joka toisen ajatukset ohjautuvat Paholaiseen, joka toisen ”ryssään” eli venäläisiin. Vanha ”vainooja” nähtiin marssivan idästä raskain asein varustautuneena.
Tästä pelosta ja venäläisvihasta dosentti Kari Tarkiainen teki vuonna 1986 julkaistun tutkimuksen Se vanha vainooja. – Käsitykset itäisestä naapurista Iivana Julmasta Pietari Suureen (Suomen Historiallinen Seura).
Tarkiaisen tutkimus käsittelee siis varsin vanhoja aikoja, 1500-luvun alkupuolelta aina Suuren pohjan sodan ja isonvihan päättymisen 1721 vaiheille. Nykyajan ihminen ammentaa käsityksensä tuoreemmista tapauksista kuten talvisodasta ja jatkosodasta 1940-luvulla, mutta historiallisessa katsauksessa paljastuu erityisesti isonvihan (1713–21) traagisten aikojen merkitys.
Iivana Julma sadismin esikuvana
Venäjän ensimmäinen tsaari Iivana Julma loi terrorillaan pohjan sille Venäjälle, jota myöhempinäkin vuosisatoina kaikki Euroopan sivistyskansat nimittivät barbaariseksi.
Historiallisiin lähteisiin nojaten Tarkiainen osoittaa, että Iivana Julma oli perverssi sadisti, joka nautti väkivallasta ja ihmisten kiduttamisesta. Mutta mikä vielä pahempaa: hän antoi käytöksellään mallin ja luvan armeijalleen tehdä samoin vastustajilleen.
Kirjassa on pöyristyttäviä kuvauksia siitä, miten tsaarin armeija käsitteli kiinni saamiaan sotilaita, naisia ja lapsia.
Myöhempi tsaari Pietari Suuri oli ulkonaisesti monin tavoin sivistyneempi ja pyrki kehittämään Venäjää länsimaiden suuntaan, mutta toisaalta hän oli samanlainen sadisti kuin Iivana Julma.
Pietari Suuren hallintoaikana, Suuren Pohjan sodan loppuvaiheissa Suomi joutui Venäjän joukkojen miehittämäksi. Tästä Isonvihan ahdingosta kirjoitti Ilmajoen kirkkoherra Bartholdus Vhael kuvauksen Vaikea Valitus-Runo.
”Eino Salokas on sanonut, että ’koko suomenkielisessä kirjallisuudessa ei ole runoa, joka olisi niin välitön kansakunnan äärimmäisen hädän tulkki kuin tämä Vhaelin runo. Se on pakahtuvasta rinnasta pusertunut tuskanhuuto’”, s. 297.
Rikos ja rangaistus
Runon loppuriveillä esiintyy ajatus, että Venäjän valtaan tulo Suomessa johtui maan asukkaiden synneistä.
Tämä on huomionarvoinen ajatus, joka selittää myös sitä, minkä vuoksi kristillisissä piireissä Venäjän pelko lienee jopa suurempi kuin muissa väestöryhmissä. Kristityt liittävät Venäjän usein Hesekielin kirjan Googiin – lopun ajan sotaisaan johtajaan ja suurvaltaan. Se on lopulta hyökkäävä Israeliin, mutta sitä ennen se voi kalistella sapeliaan muuallakin.
Jumalattomat petovallat voivat toimia Jumalan ruoskana. Siksi synneissään rypevä ”kristillinen” kansa saattaa nukkua Ruususen unta aikapommin vieressä.
Hyvänä puolena tässä on se, että kenties Siperian opettamana kansalaiset heräävät ja venäjänpelko muuttuu jumalanpeloksi.
Esko Halme
hvnr.kdoph$dlndphgld.il
